Yksin jäätyään vaipui Barbara Harding murheellisiin mietteisiin ja sai kestää ankaran koettelemuksen yrittäessään sopeutua siihen ajatukseen, että Larry Divine, hänen elinkautinen ystävänsä, oli tämän hänelle ja hänen isälleen tehdyn hirveän ilkityön alkuunpanija. Hänen oli myöskin melkein yhtä vaikea uskoa, että Theriere oli siinä määrin enemmän rikoksen uhri kuin itse rikkoja, kuten hän oli halunnut uskotella.
Mutta eikö hänen kertomuksensa kuulostanut vielä paljoa todenmukaisemmalta kuin Divinen juttelema, jota hän oli uskonut, ennen kuin Theriere oli paljastanut hänelle oikean asianlaidan? Miksi hänen sitten oli niin vaikea luottaa ranskalaiseen?
Sitä hän ei voinut selittää, mutta sydämensä sisimmässä hänellä oli se tunne, että hän epäili ja pelkäsi tätä miestä.
Hänen seisoessaan nojautuneena kaiteeseen syvissä aatoksissaan meni Billy Byrne aivan hänen taitseen. Kun sakilainen näki tytön, kaartuivat hänen huulensa irvistykseen. Kuinka hän vihasikaan tuota naista! Ei senvuoksi, että tyttö olisi koskaan tehnyt mitään vahingoittaakseen häntä, vaan pikemminkin syystä, että Barbara edusti näkyvässä ja kouraantuntuvassa muodossa kaikkea sitä, mitä hän oli varhaisesta lapsuudestaan saakka oppinut kammoamaan.
Tytön pehmeä, valkea hipiä, sirot kädet ja hyvin hoidetut kynnet, sopusuhtainen vartalo ja erinomaisesti sopiva puku, kaikki se ylemmyys häneen ja hänen laisiinsa verrattuna ilkkui hänelle. Hän tiesi, että tyttö piti häntä alempana olentona. Barbara Harding kuului siihen luokkaan, joka käytti hänen piiriinsä kuuluville puhuttelusanaa »hyvä mies.» Kuinka hän inhosikaan tuota nimitystä!
Hänen tytön selkään tuijottavalla katseellaan oli se vaikutus, jonka jokainen tarkkaava henkilö on niin monasti pannut merkille, ja heräten surkean tilansa aiheuttamasta puutumuksesta pyörähti Barbara ympäri ja kohtasi sakilaisen katseen. Heti paikalla hän tunsi miehen samaksi hirviöksi, joka oli murhannut Billy Malloryn. Jos sakilaisen silmät olisivat uhkuneet vihaa, kun hän katseli tyttöä, niin se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen inhoon ja kiukkuun, joka kuvastui Barbara Hardingin katseesta, kun se suuntautui miehen yrmeihin kasvoihin.
Niin syvää halveksumista hän tunsi tätä olentoa kohtaan, että kun mies äkkiä ilmestyi hänen eteensä, pääsi häneltä huudahdus.
»Pelkuri-raukka!» Se ainoa sana kirposi hänen tahtomattaan hänen huuliltaan.
Sakilaisen äkäinen ilme kävi vieläkin synkemmäksi. Hän astahti uhkaavasti lähemmäksi tyttöä.
»Mitä se on?» hän tiuskaisi. »Varokaa naljailemasta! Muutoin kolhaisen silmänne mustiksi.» Ja hän nosti raskaan nyrkkinsä lyödäkseen tyttöä.