Yksi miehistä oli nyt aivan likellä — se, joka poliisille niin perin epäedullisesti käytteli hänen virkasauvaansa. Billy kohotti katukiven, vain laskeakseen sen äänettömästi ja vinhasti tuon pahaa-aavistamattoman pään takaraivolle — »ja sitten heit’ oli kaksi.»
Ennen kuin miehen kumppanit tajusivat, mitä oli tapahtunut, oli Billy siepannut pudonneen kartun ja huitaissut toista silmille, sokaisevan ja pökerryttävän sivalluksen.
Kolmas ehti temmata revolverinsa ja ampui suoraan kohti. Luoti riipaisi reiän vasemman olkapään läpi.
Hienorakenteisen ja herkkähermoisen miehen se olisi nujertanut katuun, mutta Billy ei ollut hienorakenteinen eikä herkkähermoinen, joten sen jotensakin kaikkena välittömänä vaikutuksena häneen oli tulistuminen. Ennen hän oli ollut vain äkeissään — ärtynyt kehnoudesta, joka oli sallinut noiden Kahdennentoista kadun takaisten mullikoiden käydä toimiin hänen alueellansa. Läpeensä sydäntyneenä Billy oli ihme.
Pitkältä sarjalta vantteroita esi-isiä hän oli perinyt palkintosonnin voimat. Varhaisimmasta lapsuudestaan hän oli tapellut, aina vastoin sääntöjä, niin että hän tunsi kaikki katunujakan jekut. Kuluneen vuoden aikana oli Billyn luontainen tappelukunto ja -vaisto saanut tehostuksekseen urheilun tieteellisen puolen tuntemusta.
Seuraus oli tyrmistyttävä — Kahdennentoista kadun käpälöitsijälle.
Ennen kuin tämä sai uudestaan painetuksi liipaisinta, oli ase väännetty hänen kädestään ja lennätetty toiselle puolelle katua ja hän makasi harmaakivialustalla, moukarinyrkin vatkatessa hänen kasvojensa suloja korjaantumattomaan kuntoon.
Tällöin oli passipoliisi Lasky kompuroinut jalkeille, ja juuri parahiksi, sillä se mies, jonka Billy oli huumannut kartulla, oli tointumassa. Lasky nukutti hänet nopsasti revolverinsa perällä, jota hän ei ollut hyökkäyksen alkaessa ehtinyt saada käsille, ja kääntyi sitten avustamaan Billyä.
Mutta auttamista ei tarvinnut Billy, vaan se boheemiherra. Vaivoin reutoi passipoliisi Billyn erilleen saaliista.
»Jätä hänestä jotakin poliisitutkintoon», pyysi Lasky.