»Silloin voin osittain palkita teitä heti», huudahti tyttö hymyillen, »sillä saatan vakuuttaa teille, että teillä on ystävyyteni täydelleen ja sen mukana luonnollisesti myöskin ehdoton luottamukseni. Totta kyllä on, että epäilin teitä aluksi — epäilin kaikkia, jotka olivat yhteydessä Halfmoonin kanssa. Kuinka olisin muuta voinutkaan? Mutta nyt luulen voivani vetää hyvin selvän rajan ystävieni ja vihollisten! välille. Sen viivan oikealla puolella on vain yksi ihminen — te, ystäväni.» Tehden pienen, kiihkeän liikkeen ojensi Barbara Harding kätensä Therierelle.
Ranskalainen katseli hänelle tarjottua kättä melkeinpä lammasmaisen arkailevan ja yksinkertaisen näköisenä. Tytön avoin luottamuksen ja ystävyyden tunnustus kosketti miehen sielussa kunniallisuuden kieltä, joka ei ollut väreillyt ritarillisista tunteista moniin vuosiin. Käyttämättömänä se oli melkein surkastunut.
Äkkiä sitten Halfmoonin toinen perämies oikaisihe täyteen mittaansa. Hän nosti päänsä pystyyn ja tarttui tytön pieneen käteen voimakkaalla, ruskealla kädellään.
»Neiti Harding», hän virkkoi, »olen viettänyt kovaa, katkeraa elämää. En ole aina menetellyt niin, että voisin teoistani ylpeillä; mutta joskus olen muistanut olevani Napoleonin yhden suurimman sotamarsalkan pojanpoika ja kantavani nimeä, jota mahtava kansa on kunnioittanut. Äskeiset sananne toivat nämä seikat mitä eloisimmin mieleeni — toivon, neiti Harding, ettei teidän koskaan tarvitse katua lausuneenne ne.» Sydämineen, sieluineen mies silloin ajatteli, mitä puhui; sillä luontaista ritarillisuutta on yhtä vaikea tukahuttaa ja kitkeä pois kuin luontaista rikollisuuttakin.
Tyttö antoi kätensä levätä Therieren kädessä hetkisen, ja kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, näki hän ranskalaisen silmissä vilpittömän, kunniallisen ja puhtaan ilmeen, joka osoitti, mikä Theriere olisi voinut olla, jos kohtalo olisi ohjannut hänen nuoruutensa toisenlaisiin uomiin. Ja sillä hetkellä välähti Barbara Hardingin mieleen hänen tahtomattaan ja aavistamattaan kysymys, joka sai hänet nopeasti vetäisemään kätensä pois ja nostatti hiipivän punan hänen poskilleen.
Billy Byrne, joka mennä löntysti heidän ohitseen, loi heihin katkeran, vihaisen silmäyksen.
Se seikka, että hän oli pelastanut Therieren hengen, ei suinkaan ollut lisännyt hänen mieltymystään tätä herrasmiestä kohtaan. Hän yhä kummasteli omituista, typerää mielijohdetta, joka häntä oli silloin kannustanut, ja kaksi hänen toveriaan oli saanut tuntea hänen jykevän nyrkkinsä painoa lausuttuaan karkeita, ylisteleviä sanoja hänen sankaruudestaan.
Billy luuli heidän kiusoitelleen häntä.
Hänestä olivat Therieren iskeminen pökerryksiin ja senjälkeen tajuttoman miehen kasvoihin annettu potku todellisen miehuuden ilmauksia. Hän arvioi sellaisia asioita puhtaasti Grand Avenuelle ominaisten mittapuiden mukaan.
Nyt häntä raivostutti nähdessään, että tyttö, jonka silmien edessä hän oli näyttänyt olevansa parempi kuin Theriere, yhä vieläkin suhtautui perämieheen suopeasti.