Hänen ihmeekseen ei tytössä näkynyt vähäisintäkään pelon merkkiä. Barbara Harding seisoi pää pystyssä, ja hänen varma katseensa oli värähtämättä suunnattu miehen silmiin.
Sitten kaareutuivat hänen huulensa halveksivaan hymyyn.
»Te raukka!» virkkoi hän tyynesti. »Loukata ja uhkailla naista! Te olette pelkkä sietämätön rehentelijä ja pelkurimainen murhaaja. Lotuksella murhasitte miehen, jonka pikkusormessa oli enemmän todellista miehuutta, uljuutta ja arvokkuutta kuin koko teidän isossa, rojomaisessa ruumiissanne. Te kykenette iskemään vain takaapäin tai uhrinne aavistamatta, kuten teitte herra Therierelle tuonnoittain. Luuletteko minun pelkäävän tuollaista oliota kuin te olette — petoa, jolla ei ole vähääkään kunniantuntoa, joka potkaisee tajutonta miestä kasvoihin?
— Sen kyllä käsitän, että voitte tappaa minut. Tiedän, että olette kylliksi raukkamainen tehdäksenne sen, koska olen turvaton nainen; mutta vaikka voittekin minut tappaa, niin ikinä ette saa minua näyttämään pelkääväni teitä. Sitä te haluaisitte — se on teidän miehuudenihanteenne.
— En aavistanut ennen, että ihmishahmossa eläisi tuollaisia otuksia kuin te olette; mutta olen nähnyt lävitsenne, herra Byrne, koska minulla on ollut tilaisuutta tarkkailla teitä, ja nyt tiedän teidät yhdeksi niistä, joita suurkaupungeissa nimitetään 'sakilaisiksi'. Tämän sanan merkitys oli minulle aikaisemmin perin hämärä, mutta nyt ymmärrän, että se sopii täydelleen juuri teidän kaltaisisiinne, sillä siihen sisältyy kaikki se inho ja halveksiminen, jota todellisen miehen — kunnianmiehen — täytyy tuntea teidän laisianne kohtaan.»
Hänen puhuessaan Billyn silmät soukkenivat, mutta eivät siitä syystä, että hän olisi suunnitellut ovelaa hyökkäystä. Hän ajatteli.
Ensimmäistä kertaa eläessään hän mietti sitä, miltä hän näytti jonkun toisen ihmisen silmissä. Ei koskaan ollut ainoakaan ihminen näin kylmästi ja suppean ytimekkäästi selittänyt Billy Byrnelle, minkälaiselta mieheltä tämä hänestä tuntui.
Kiihtyneinä ja kiukuissaan olivat hänen kanssaan samalla tasolla olevat ihmiset syytäneet hänelle haukkumasanoja ja herjauksia, kuvaillen häntä synkin värein; mutta tämä tyttö oli puhunut kiihkottomasti, hänen kuvauksensa olivat olleet selvät, ja hän oli tehostanut niitä esimerkeillä ja vertauksilla. Hän oli esittänyt havainnollisia syitä halveksumiselleen ja, kuinka olikaan, se oli tehnyt tämän halveksumisen perin kouraantuntuvaksi.
Sellainen henkilö, joka tunsi Billyn, olisi odottanut hänen vimmastuvan ja käyvän raa’asti käsiksi tyttöön tämän puisevan< esitelmän jälkeen. Mutta ei sinne päinkään. Barbara Hardingin sanat näkyivät riistäneen häneltä kaiken kiukun ja ilkeyden.
Hän jäi hetkiseksi seisomaan, katsellen Barbaraa — se oli yksi Billy Byrnen luonteen kummallisia, selittämättömiä puolia, että hän kykeni vakavasti ja rauhallisesti katsomaan silmää räpäyttämättä toista ihmistä silmiin — ja silloin tapahtui Billy Byrnen tajunnassa merkillinen seikka. Tuntui siltä kuin hänen sielunsa silmiä verhonneet suomukset olisivat osittain siirtyneet syrjään, sillä äkkiä hän näki, mitä hän ei ollut aikaisemmin nähnyt — hyvin kauniin tytön, joka urheana ja pelkäämättä uhmasi hänen uhkailuaan.