Niin turhaa kuin sen koettaminen olikin, niin ainakin se oli todistuksena miehen kylmäverisyydestä ja rohkeudesta.
Nähdessään hänen ponnistelevan kuolemaa vastaan toivottomassa kamppailussa läikähti tytön mielessä pieni ylpeyden aalto. Kas siinä oli totisesti mies! Ja se mies rakasti häntä — sen hän tiesi.
Vastasipa hän itse siihen rakkauteen tai ei, hänen paikkansa oli nyt Therieren rinnalla; hänen oli rohkaistava miestä ja annettava hänelle ruumiillista apua, mikäli voi.
Hän juoksi reippaasti ohjauskojuun. Nähdessään hänet Theriere hymyili.
»Minua pelottaa, että asemamme on toivoton», hän sanoi; »mutta, pardieu, minä sorrun taistellen enkä tuolla tavoin kuin nuo surkeat koirat.»
Barbara ei vastannut mitään, vaan tarttui raskaan ruorin nastoihin ja auttoi ranskalaista liikuttelemaan ratasta. Theriere ei lainkaan kehoittanut häntä luopumaan tästä voimia kysyvästä työstä — vähäinenkin lisäys merkitsi jotakin, ja miehen päässä oli herännyt hurja, mielipuolinen ajatus, jota hän yritti toteuttaa.
»Mitä toivotte voivanne tehdä?» tiedusti tyttö. »Päästä tuolle aukolle?»
Theriere nyökkäsi.
»Pidättekö minua sekapäisenä?» hän kysyi.
»Siihen mahdollisuuteen turvautuminen vaatii rohkeata miestä», vastasi
Barbara. »Uskotteko, että saamme laivan ohjatuksi aukkoon.»