»Epäilen sitä», kuului vastaus. »Mutta jos meillä olisi vielä yksi mies peräsimessä, niin se saattaisi onnistua.»
Alakannella juoksenteli Halfmoonin miehistö edestakaisin sillä puolella laivaa, joka oli kauempana rannan kuohuista. Miehet tappelivat keskenään hyödyttömistä laudan- ja köydenpätkistä.
Jättiläismäinen neekerikokki Blanco näkyi muiden ylitse. Hänellä oli kädessään pitkä teurastusveitsi. Kun hän huomasi jollakulla toisella puupalasen, jota hän himoitsi, karkasi hän onnettoman uhrin kimppuun, kiljuen eläimellisen hurjasti ja uhaten häntä välkkyvällä aseellaan.
Siten hän ripeästi kokosi pelastuslautan tarpeita.
Kannella oli vain yksi henkilö, joka ei näyttänyt olevan hulluna pelosta. Hän oli kookas mies ja nojasi vintturiin, katsellen toveriensa villiä häärimistä kasvoillaan hieman ihmettelevä, epäuskoinen ilme, samalla kun halveksiva hymy värehti hänen huulillaan. Kun Barbara Hardingin katse osui häneen, sattui hänkin vilkaisemaan ohjauskojuun päin. Hän oli sakilainen.
Tyttöä hämmästytti, ettei hän, pahin raukka kaikista, nyt osoittanut lainkaan arkuuden merkkejä. Otaksuttavasti hän oli kauhun lamauttama.
Nähtyään molemmat ohjauskojussa olevat henkilöt ja heidän puuhansa juoksi mies reippaasti heidän luokseen. Hänen lähestyessään painautui tyttö lähemmäksi Theriereä.
Mitähän konnuutta lurjus taaskin suunnitteli? Nyt oli mies jo hänen vierellään.
Sakilaisen ilme oli tavanmukaisen synkkä ja otsa rypyssä. Hän laski kursailematta kätensä Barbara Hardingin käsivarrelle.
»Tulkaa pois sieltä!» hän mylvi. »Se ei ole hameväen hommaa.»