Ei edes hetken jännitys estänyt häntä ihmettelemästä omituista ristiriitaisuutta tuon rotevan nuoren raakalaisen luonteessa, joka joskus saattoi paljastaa itsessään niin raukkamaisia piirteitä ja seuraavassa tuokiossa kohota rohkeuden korkeimmille huipuille. Nyt miestä silmäillessään tyttö ensi kerran pani merkille hänen päänsä leijonamaisen muodon ja huomasi hämmästyksekseen, että myöskin hänen piirteensä olivat säännölliset ja hienot.
Sitten hänen mieleensä muistuivat Billy Mallory ja tiedottoman Therieren kasvoihin annettu pelkurimainen potku. Inhosta vavahtaen hän kääntyi poispäin peräsintä käsittelevästä miehestä.
Therieren oli tällä välin onnistunut vääntäytyä laivuri Simmsin päälle, mutta tämä arvon herra takertui yhäti häneen kiinni epätoivoisesti kuin hukkuva.
Halfmoon nousi parhaillaan ison aallon harjalle, joka kantaisi sen keskelle kohisevaa väylää. Tuuli oli yltynyt myrskyksi, niin että alus suorastaan lensi joko tuhoa tai pelastusta — kukapa olisi voinut ennustaa kumpaa — kohti?
Väylän keskikohdalla laiva painui aallonpohjaan, ja ankarasti tärähtäen, niin että Barbara Harding kellahti kumoon, se iski keskipohjansa vedenalaiseen riuttaan. Hirvittävästä kolauksesta alus katkesi kahtia, ikäänkuin se olisi ollut lasia, ja seuraavalla hetkellä oli vesi tytön ympärillä täynnä kirkuvia miehiä.
Barbara Harding sinkoutui kannelta ikäänkuin pyssyn suusta, upoten kihisevään veteen. Hän tiesi, että hänen loppunsa oli käsissä; vain perin väkevä uimari saattoi toivoa selviytyvänsä tuon hornamaisen myllerryksen läpi sen takana olevalle rannalle. Tytön ei maksanut sitä ajatellakaan.
Mutta hän muisti Therieren äskettäin lausumat sanat: »Minua pelottaa, että asemamme on toivoton, mutta pardieu, minä sorrun taistellen.» Ja se muisto sai hänet tekemään samanlaisen päätöksen — tahtomaan sortua taistellen.
Niinpä hän alkoi ponnistella voimakkaita hyökyjä vastaan, jotka kiidättivät häntä sinne tänne, milloin vaarallisen likelle aukon kalliokuvetta, milloin uoman keskellä vallitsevaan huimaan temmellykseen. Oi, jospa Theriere olisi ollut hänen lähellään, hän mietti, sillä jos kukaan, niin juuri se mies kykenisi pelastamaan hänet.
Johduttuaan luottamaan ranskalaisen ystävyyteen ja vilpittömyyteen oli Barbara Harding alkanut jälleen uskoa pelastuksen mahdollisuuteen, ja toivon mukana oli tullut elämänhalu, jota häneltä oli puuttunut suurimman osan siitä ajasta, jonka hän oli viettänyt vankina Halfmoonilla.
Uljaasti hän nyt taisteli valtavan Tyynenmeren ylivoimaisen rajuja aaltoja vastaan, mutta pian hän tunsi voimiensa uupuvan. Yhä tehottomammiksi kävivät hänen heikot ponnistuksensa ja vihdoin hän melkein tyyten luopui hyödyttömästä kamppailusta.