Sadan metrin päässä kujalla hän tapasi puhelinpylvään varjossa Laskyn.
»Mitä pentelettä sinä täällä teet?» kysyi passipoliisi. »Etkö tiedä, että Sheehan on lorunnut?»
Kahta yötä aikaisemmin oli vanha Schneider kassalaatikkonsa alituisista ryöstöistä epätoivoiseksi kiusaantuneena asettunut vastarintaan, kun oli taaskin saanut kehoituksen nostaa kädet ylös, ja rosvot olivat ampuneet häntä sydämeen. Sheehan oli pidätetty epäluulon alaisena.
Billy ei ollut sinä yönä ollut Sheehanin matkassa. Eikä hän ollut milloinkaan ollut hommissa hänen kanssaan, sillä heillä oli aina ollut kaunaa keskenään poikavuosien tappelusta saakka.
Mutta Laskyn sanoista Billy käsitti, mitä oli tapahtunut. »Sheehan sanoo sitä minun teokseni, niinkö?» kysyi hän.
»Niin sanoo.»
»Mutta minä en sinä yönä ollut Schneiderin kapakan lähettyvilläkään», vastusti Billy.
»Poliisiluutnantti on toista mieltä», kertoi Lasky. »Hän pistäisi sinut pahnoille perin halukkaasti, kun olet aina ollut liian näppärä joutumaan kiikkiin. Määräys on annettu sinun nappaamiseksesi, ja sinuna minä livistäisin ja sassiin. Minun ei tarvitse sinulle sanoa, miksi sinulle annan tämän osviitan, mutta enempää en voi hyväksesi tehdä. Ota nyt onkeesi ja painele pois, vaikka ei olekaan enää mikään helppo asia suoriutua selville — jok’ainoa meidän miehistä on saanut tuntomerkkisi.»
Billy kääntyi sanaa virkkamatta ja käveli kujalta itää kohti Lincoln Streetille. Lasky palasi Robeylle. Lincoln Streetiä pitkin Billy suuntasi kulkunsa pohjoiseen Kinzielle, sieltä poiketen ratapihalle.
Tuntia myöhemmin hän rytyytteli ulos kaupungista länttä kohti pikatavarajunan alusraudoille pujahtaneena. Kolmen viikon kuluttua hän oli San Franciscossa.