— Kuulkaa! kuiskasi hän.
Metallinsointuisia lyöntejä, joihin liittyi säännöttömiä, matalia ääniä — se merkitsi arabialaista.
— Tap-tap-tap-tap.
Oli ammuttu paljon.
Sitten tuli jälleen Sandersin nimi — pitkä pärrytys, lyhyt pärrytys ja hiljaisuus.
Tolonin rummuttaja lähetti viestiä edelleen. Koko yön pitkin ja poikin maata viestiä kerrattiin, kunnes se tuli villien maiden rajoille, jossa Sandi oli tuntematon ja viesti mahdoton ymmärtää.
— Kaikki jumalat ja paholaiset ovat kanssani, sanoi Akasavan kuningas.
— Nyt on aika.
Vuoteeseensa ojentautuneena Sanders Abibun ja pienen käsipeilin avulla korjasi vauriotaan.
Hänen saamansa haava oli kaikkein pienimpiä. Kuula oli sattunut taskussa olevaan teräsketjukukkaroon ja kimmonnut siitä vieden kappaleen lihaa vasemmasta kyynärvarresta ja mennyt sitten sen hytin kattoon, jonka edessä hän oli seisonut.
Hän ei ollut kärsinyt minkäänlaista vahinkoa lukuunottamatta kyljen ruhjevammaa ja käden pikku haavaa. Abibu sitoi molemmat paikat, ja asia olisi ollut lopussa, sillä Sanders oli terve mies.