Pahat uutiset kulkevat nopeammin kuin kahdeksan solmun laiva kulkee vasten virtaa.
Sanders tapasi lähetyssaarnaajan odottamassa aamunkoitteessa valkealla rantakaistaleella, ja lähetyssaarnaaja, jonka nimi oli Haggin, oli kylmän kiivas, jollaisiksi pyhät miehet tulevat asiansa oikeuden puolesta.
— Koko Englanti soi tästä raakuudesta, sanoi hän ja hänen äänensä värisi. — Voi sitä päivää, jona englantilainen viranomainen liittyy saatanan joukkoihin…
Hän sanoi muitakin epämiellyttäviä asioita.
— Jättäkää tuo, sanoi Sanders jyrkästi. — Tämä mies on ollut hullun töissä.
Ja lyhyesti hän kuvasi tapahtumat.
— Se on valhe! sanoi lähetyssaarnaaja. Hän oli pitkä ja hoikka, kuumeen kellastama, ja hänen kätensä vapisivat, kun hän ojensi ne vastalauseeksi. — Hän on saanut paljon käännykkejä, hän on taistellut sielujen puolesta…
— Kuulkaahan nyt, sanoi Sanders ja ojensi toista kohti vakavan etusormen. — Minä tunnen tämän maan. Minä tunnen tämän kansan — te ette. Vien teidän miehenne päämajaan, en siksi, että hän pelaa vaarallista peliä, vaan siksi, että hän pitää öisin kokouksia ja harjoittaa omituisia menoja, jotka eivät ole kirkonmenoja. Hän on Valkean Vuohen poika, enkä minä salli maassani minkäänlaisia salaseuroja.
Sanders ei nyt ollut, jos totta puhutaan, sellaisessa mielentilassa, että olisi pannut arvoa lähetyssaarnaajain tunteille.
Hänen alueellaan oli levotonta — pahanlaatuisia levottomuuksia oli sattunut. Pikkujoella oli murhattu mies, eikä kukaan tiennyt, kenen käsi oli työn tehnyt. Hänen ruumiinsa, joka oli omituisesti leikelty, ajelehti eräänä aamuna virran mukana, ja vakoojat toivat tiedon siitä Sandersille. Sitten murhattiin toinen ja kolmas. Mies enemmän tai vähemmän maassa, jossa kuollaan kyläkunnittain, ei merkitse mitään, mutta nämä julmasti viileskellyt ruumiit kauhistuttivat Sandersia.