Hän tuli kylän kadulle, ja hänen huohotuksensa kuului selvästi yli puhelun.
Sitten äkkiä kimeä ääni huusi kauhun sanan ja ihmiset syöksyivät majoihinsa — ja siihen oli syytä, sillä tämä lasisilmäinen kulkija oli kuolemansairas ja hänen tautinsa oli vaarallista viidakkoruttoa, joka hävittää kokonaisia alueita. Se on kulkutauti, joka ilmestyy kerran parinkymmenen vuoden aikana, eikä siihen tunneta lääkettä eikä parannustapaa.
Muita tauteja, unitautia, beri-beriä, malariaa sanotaan kohteliaisuudesta mongotaudiksi — »Taudiksi Itseksi» — mutta vain tällä salaperäisellä rutolla on oikeus siihen nimeen.
Mies kaatui maahan sen pienen kukkulan juurelle, jolla Bosambo istui yksinään — päämiesten ja neuvonantajain paettua sairaan miehen ilmestyessä.
Bosambo katsoi häneen miettivästi.
— Mitä voin tehdä sinulle, veljeni? kysyi hän.
— Pelasta minut, voivotti mies.
Bosambo oli vaiti. Hän oli neekeri, ja neekerin ajatuksenjuoksua on vaikeata seurata. En voi sielullisesti sitä selittää. Vyyhti hänen ympärillään tiukkeni, kuolema oli hänen edessään yhtä varmana kuin se tuijotti kuoppasilmäisenä hänen edessään kiemurtelevaan olentoon.
— Voin parantaa sinut, sanoi hän pehmeästi, — eräällä taialla. Mene kylän toiseen päähän, jossa tapaat neljä uutta majaa ja joka majassa kolme vuodetta. Makaa joka vuoteella ja mene sitten metsään niin nopeasti kuin voit kävellä ja odota taikani vaikutusta.
Niin puhui Bosambo, ja hänen jaloissaan makaava mies, jonka olalla jo oli kuoleman käsi, kuunteli innokkaasti.