Komissaari tunsi mielenkiintoa. Tämä elämän puoli, jota nuori mies hänelle kuvaili, oli aivan uutta: hän ei sitä elämää tuntenut eikä ymmärtänyt, tuota olemassaolon taistelua suuressa, säälimättömässä miljoonakaupungissa.
— Näyttää kuin teillä olisi keskinkertaisen paha onni, hän totesi koruttomasti. — En voi vaatia teitä lähtemään takaisin, kun olette polttanut siltanne, ja toisekseen, te ette kuitenkaan lähtisi. Antakaa minun ajatella.
Hän katsoi silmiään rypistäen aamun helteessä kimmeltäviin hausamajoihin, hän etsi innoitusta keltaisen hiekan välkkeestä ja hyrskyävistä aalloista, jotka näkyivät kuistille.
— Voisin löytää teille hommaa, sanoi hän, — jos puhuisitte jotakin kieltä, mihin ette tietenkään pysty, tai jos…
— Minä voin ottaa apulaisen, sanoi hän mietittyään, — voin nimittää teidät…
Nuori mies pudisti päätänsä.
— Tuo on kauniisti ajateltu, hra komissaari, sanoi hän, — mutta minusta ei ole teille apua. Antakaa minulle kauppalupa — teillä kai on valta antaa sellainen, koska sitä ei tunnu kenelläkään muulla olevan.
Sanders irvisti. Kerran eräs kuvernööri oli antanut yhden lisenssin euraasialaiselle kauppamiehelle, mutta se juttu on tuttu.
— Annan teille lupakirjan, sanoi hän hetken vaiettuaan, ja nuoren miehen sydän sykähti. — Se maksaa teille aluksi guinean ja sitten kaiken sen rahan, minkä saatte myöhemmin kokoon, ja lopuksi todennäköisesti terveytenne ja henkenne.
Hän antoi lupakirjan samana päivänä.