KEVÄT
Britannian siirtomaakomissaarin elämä on pakostakin yksitoikkoista. Hän on eronnut kaikesta, mitä ihmiset pitävät rakkaimpana. Hän on kahlehdittu elämään, jolla ei ole mitään osaa eikä yhteyttä hänen luontaisten vaistojensa mukaiseen elämään ja johon hänen aikaisempi valmentautumisensa enempää kuin perinnäiset taipumuksensakaan eivät häntä ohjaa. Hänen täytyy elää ja ajatella mustain ihmisten kanssa, jotka ovat ajatuksiltaan, muistiltaan ja toimiltaan lapsia.
He vihaavat ja rakastavat lasten lailla; heiltä puuttuu sivistyneempien veljiensä oveluus ja nokkeluus, ja heidän alkeelliset intohimonsa pikemminkin pohjautuvat eläinkuntaan, josta me kaikki polveudumme, kuin vaistojen hienostumiseen.
Ja valkeat miehet, jotka elävät heidän kanssaan ja antautuvat siihen elämään koko sydämellään, muuttuvat joko suoraan lapsiksi tai sitten petoeläimiksi.
Totean vain tämän; lukija kuvitelkoon syyt.
Sanders ajoi kevätaikaan myötävirtaa miettiväisellä tuulella. Komentosiltaa kattavan purjekangaskatoksen alla hän istui loivassa nojatuolissa, ja hänellä oli kirja polvillaan, mutta hän luki vähän.
Hänen silmänsä vaelsivat laiskasti Suuren joen leveää, sileätä pintaa, ne seurasivat vasemmalla olevan Ngombin metsän tummia ääriviivoja ja oikealla olevan Isisin alavaa maata. Siellä täällä näkyi kylistä kohoavia savuja. Pienet kalastajainkanootit, jotka olivat ankkuroidut sopiviin paikkoihin, papukaijojen käheät huudot, pienten marakattien tirkistelevät naamat, joita hän näki laivan tullessa rannemmaksi syvään veteen, kaikki nämä huvittivat häntä enemmän kuin olivat tehneet — oh, pitkään, pitkään aikaan.
Kun hän sivuutti kylän, niin hän veti höyrypillin nuoraa, ja pikku laiva huusi tervehdyksen rannalla viittoville olennoille.
Lasi kädessään, lukematon kirja polvillaan hän tuijotti hajamielisesti ja huvittuneena maisemaa.
Ruorimies Bogindi, joka seisoi katoksen alla käsi ruorirattaassa, mainitsi hänen nimensä.