Kevätilmassa oli jotakin, hänen veressään oli jotakin, joka pani hänet toimimaan niin kuin teki, sillä hetken kuluttua hän kääntyi Abibuun.
— Ota tämä mies, sanoi hän, — ja anna hänelle…
— Herra, minulla on ruoska valmiina, sanoi Abibu ymmärtäväisenä. —
Sillä tiesin tämän hupsun loukkaavan sinua.
— Anna hänelle varastosta tuhat matakoa, jotta hän voi ostaa toiveittensa naisen.
Abibu hämmästyi hieman ja meni hitaasti täyttämään isäntänsä käskyä.
— Herra, sanoi Kobolo polvistuen komissaarin eteen, — olet kuin isäni ja äitini, ja minä maksan sinulle hyvillä sanoilla ja ajatuksilla.
— Maksa matakoilla, sanoi käytännöllinen Sanders. — Mene, ota tyttö ja
Jumala sinua auttakoon!
Mutta hän ei silti ollut kyynillisellä tuulella. Pikemminkin hänen sävynsä oli lempeä, kauan kateissa olleen tunteen ailahtelua, omituista sydämen lempeyttä, joka sopi puiden tuoreuteen ja hänen ympärillään heräävään keväiseen elämään.
Hän seisoi katsellen alkuasukasta, kun tämä meloi rantaan laulaen matalaäänistä laulua, jossa ei ollut muuta säveltä kuin siinä vallitseva ilon sointu. Huvittuneena Sanders katseli. Tämä mies, joka oli vain hiukan eläintä korkeammalla tasolla, kuunteli niitä elämän kirjoittamattomia lakeja, joita Sanders sivistyneisyydessään uhmasi, ja kiiruhti putkineen onnelliseen elämään, majaan ja vaimon luo, kasvattamaan lapsistaan miehiä — kohtalonsa vaaroihin ja vastuksiin, mutta korkeimman tarkoituksensa täyttämiseen.
Komissaari katseli, kunnes näki kanootin tapaavan rantaan, miehen hyppäävän siitä ja kiinnittävän sen.