Sanders pudisti päätään ja käänsi merkinantajan osoittamaan täyttä vauhtia.
Hän ei yrittänytkään lukea; hänen mielenkiintonsa oli muualla. Hän nousi ja meni hyttiinsä. Hän veti verhon oven eteen, jottei kukaan olisi päässyt todistamaan hänen hupsutteluaan; sitten hän otti taskustaan avaimen, avasi seinään vuoteensa pääpuolelle tehdyn varmuuslokeron ja otti esille pienen ruskean kirjan.
Sen hän laski pöydälle ja käänteli lehtiä.
Se oli Coxin rannikkoasiamiehen talletuskirja, jonka talletussumma kohosi viisinumeroiseen määrään puntia, sillä Sanders oli ollut huolellinen mies ja oli ostanut maata Lagosista silloin, kun puvun hinnalla vielä sai hyvän tonttimaan.
Hän sulki kirjan, asetti sen paikalleen ja palasi kannelle.
Seuraavana päivänä hän saapui päämajaan.
Myöhään iltapäivällä »Zaire» hitaasti peräytyi pieneen satama-altaaseen, jonka Sanders suurella vaivalla oli rakennuttanut. Se oli pieni kuivatelakka, hänen ylpeytensä, sillä siinä oli betoniseinät ja jykevä portti, jotka oli tehty silloin, kun »Zairea» korjattiin. Sanders ei koskaan silmäillyt laitosta tuntematta sisäistä tyydytystä. Se oli »lapsi», joka odotti hänen paluutaan, hänen mielensä ylpeys, kun hän sen tullessaan tapasi. Ja satama-altaalta asuntoon vei asfalttitie — sen hän oli rakennuttanut. Kummallakin puolen oli isisiläispalmuja — ne olivat hänen istuttamiaan.
Asuntoaan hän katseli ilottomana.
Se oli pienellä kummulla, aaltopeltikatosta kivijalkaan asti sievyyden ja järjestyksen perikuva.
— Jumala siunatkoon paikkaa! sanoi Sanders katkerasti.