— Minulla myös, oli kylmä vastaus, — sillä herramme Sandi on pannut minut tänne, ja minä olen kuin hän; täällä olen seisonut joka yö paitsi yhtä.
Mackineylla oli revolveri kädessään, mutta hän ei uskaltanut ampua peläten hälyttävänsä majan asukkaat.
— Anna minun mennä, sanoi hän. Hän tunsi, pikemmin kuin näki, pitkän keihään, joka oli ojennettu hänen rintaansa vastaan pimeässä. — Anna minun olla, niin minä annan sinulle monta säkkiä suolaa ja putkia enemmän kuin metsässä on puita.
Hän kuuli naurahduksen pimeästä.
— Annat liian paljon vähästä, sanoi ääni. — Oi Mlaka!
Mackiney kuuli jalkojen tömisevän; hän oli satimessa, sillä jossakin hänen edessään aseistetut miehet sulkivat polun.
Hän kohotti revolverin ja ampui kaksi laukausta olentoon.
Keihäs vihelsi mennessään hänen ohitseen, hän syöksähti eteenpäin ja kävi käsiksi polulla olevaan mieheen.
Hän oli vahva kuin nuori leijona, mutta hänen kurkkuunsa tarttuva käsi ei myöskään ollut heikko. Hetkisen he kamppailivat, ja sitten he kaatuivat kierien toistensa yli polulla.
Mackiney tavoitti toista revolveriaan. Hän sai kiinni perästä, kun hän samassa tunsi väristyksen — jokin sattui hänen pehmeästi, vasempaan kylkeen — jokin, joka pani hänen jokaisen hermonsa tuskasta värisemään.