— Iwa! Kuolema miehelleni Namanille, joka on valehdellut minusta ja lyönyt minua, oi isien isä! huusi hän.
— Nainen, sanoi isä, — mitä tämä on?
Nainen kertoi hänelle tarinan — julman tarinan. Myöskin hän kertoi, mikä tärkeintä, Otapon surman.
— Tämä mies, puolustaakseen minua, vei minut mieheni luota, joka pieksi minua, nyyhkytti hän, — ja mieheni seurasi, ja kun me istuimme aterioimassa joen rannalla, mieheni keihästi hänet takaapäin. Oi voi! — Ja hän kieriskeli tomussa isänsä jaloissa.
Päällikkö oli vihainen, sillä hän oli Namania korkeampi herra ja sitä paitsi valvoi seudun rauhaa komissaarin puolesta.
— Tämä on tappopalaver, ja se on liian raskas minun ratkaistavakseni, sanoi hän, — ja kun sinä sitä paitsi olet minun tyttäreni, voitaisiin luulla, etten jaa oikeutta rehellisesti miehen ja miehen välillä.
Niin hän astui kanoottiinsa ja matkasi Isauun, jossa Sanders oleili.
Komissaari oli selviämässä kuumepuuskasta eikä ollut mielissään päällikön tulosta. Vielä vähemmän hän oli hyvillään kuultuaan »kaunopuheisen naisen» tarinan.
— Menen surmapaikalle ja katson, mitä voin nähdä. — Hän meni »Zairelle», ja hyvää vauhtia pieni siipialus kiiti paikalle, jonka nainen osoitti. Sanders nousi maalle siinä, missä kanootin jälki vielä näkyi hiekalla, sillä Joki ei nouse eikä laske huomattavasti kuukausiin.
Hän seurasi Mfasimbia metsään ja näki siellä Otapon maalliset jäännökset, ja hän näki keihään.