Heidän meloessaan nainen nousi polvilleen miehen taa ja sanoi:
— Otapo, mieheni on tehnyt minulle suurta vääryyttä ja pannut multaa pääni päälle, etkä sinä sano mitään.
— Miksi minä puhuisin, kun sinä olet puhunut liikaa? kysyi Otapo kylmästi. — Kiroan sen päivän, jolloin sinut näin, Mfasimbi, sillä erehdykseni on maksanut minulle kalaverkon, joka oli kylän paras, ja palan uutta kangasta, jonka ostin kauppamieheltä; ne on herramme päällikkö ottanut.
— Jos sinulla olisi ollut miehen mieli, niin Namani, mieheni, olisi nyt kuollut, ivasi nainen.
— Olen tappanut itseni ja menettänyt verkkoni, sanoi Otapo, — ja vielä kangaskappaleeni.
— Olet kuin akka.
— Toivon, että äitini olisi synnyttänyt tytön, kun hän synnytti minut, sanoi Otapo, — silloin en olisi joutunut häpeään.
Nainen meloi vaiteliaana hetkisen ja sanoi sitten äkkiä:
— Tämä nainen on joko hullu tai hänelle on tehty suuri vääryys.
Hän sai pian siitä tiedon, sillä nainen juoksi rinnettä hänen luokseen ja polvistui syleillen hänen jalkojaan.