KAHLEITTEN KYLÄ
Sanders oli tottunut kansansa lapselliseen puhetapaan, ja hän hyväksyi heidän antamansa nimitykset vastaansanomatta. Se oli osa leikistä. Häntä piti sanoa »ahdistettujen suojelijaksi», »viisauden herraksi» tai joksikin sellaiseksi, ja hän tuli pahalle päälle, jos se unohdettiin, koska se kaikki kuului leikkiin eikä merkinnyt enempää kuin »hyvä» sivistyneiden sanomana.
Mikäli imartelu ja liehittely kävi kohtuuden rajoissa, mikäli kohteliaisuus seurasi säännöllistä uraansa, sikäli Sanders oli tyytyväinen; jos kohteliaisuus oli liian vähäistä tai jos sitä oli ylenpalttisesti, niin hänen henkiset harjaksensa nousivat pystyyn ja hän katseli ympärilleen siristetyin silmin ja henki kurkussa nähdäkseen, miltä suunnalta vaara uhkasi.
Hän hallitsi miljoonaa mustaa ihmistä, jotka kieli, murre, tavat, ylpeys ja hengenkyvyt erottivat kahteenkymmeneenkolmeen eri kansaan. Bangelilaisia, jotka asuivat lähinnä päämajaa ja olivat itsekästä hulttiojoukkoa — krulaisten, kongolaisten, angolakansan ja rannikkolaisten sekasukua — hän ei ottanut huomioon, sillä he olivat jossakin määrin sivistyneitä ja viisaita valkoihoisten tapaan. He pelkäsivät myös rangaistusta, ja kuten Herran pelko on viisauden alku, niin lain pelko on sivistyksen alku.
Mutta heidän takanaan asuivat soturiheimot, joihin kauppamiehet eivät päässeet käsiksi ja joihin lähetyssaarnaajat vain hieman olivat vaikuttaneet. Sotaisia, epäjohdonmukaisia lapsia, joilla oli halu riitaan ja hämärä käsitys oikeudesta. Ja Sandersin tehtävänä ja huvina oli tutkia heitä omissa oloissaan, juuri kuin tutkitaan omaa lasta, ehkä hieman huolellisemmin (sillä kukinhan pitää lapsiaan ja heidän omituisuuksiaan varmoina), ja muuttaa suhdettaan heihin samoin kuin he muuttivat suhdettaan häneen, mikä järjestely tavallisesti suoritettiin kerran kahdessakymmenessäneljässä tunnissa.
Sanders erosi tavallisista valtionluojista siinä suhteessa, että kun nämä pitivät alkuasukkaita yhtenäisenä joukkona, Sanders menetteli heidän kanssaan kuten yksilöiden.
Eräs korkea herra pyysi häntä sihteerinsä sihteerin välityksellä tekemään selvää rikoksesta, joka tapahtui pikku Isisin varrella, ja Sanders vastasi naiivisti (kuten korkeista herroista tuntui), että rikos oli aiheutunut erään Mdali-nimisen miehen näkemästä unesta.
Sanders ei uskonut uniin, ja kun eräs vakooja ilmoitti Tembolinin Mdalin nähneen unen, jossa joki oli noussut niin, että vesi peitti kylää vastapäätä olevan saaren, hän ei kiinnittänyt siihen huomiota.
Hän näet tiesi, että sateet olivat olleet ankaria ja pikku joet tulvivat saattaen pääjoenkin pian tulvimaan, ja edelleen hän tiesi Tembolinin olevan niin korkealla paikalla, ettei sen asukkailla ollut mitään vaaraa.
Kun hän viikkoa myöhemmin kuuli Mdalin uneksineen, että viljan veisi kato, ei hän ollut millänsäkään. Hän ajatteli, että Mdali on hyvä arvaamaan, ja antoi asian olla.