— Nälkäiset päivät odottavat sinua, veli, sanoi yksi serkuista, sillä me aiomme lopettaa sinut, koska olet hullu.
— En ole niin hullu, sanoi Kmaka tyynesti, — etten huomaisi teidän hulluuttanne.
Serkku ei vastannut tietäen, että, sellaiset hullut, jotka pitivät muita hulluina, olivat hulluimpia.
Aurinko oli noussut, ja kanootti jatkoi matkaansa Kmaka maaten pohjalla syventyneenä katsomaan kahta muurahaista, jotka olivat uhkarohkeasti tulleet tutkimusretkelle kanoottiin.
Äkkiä melominen taukosi.
Höyryten vastavirtaa, runko loistaen uudessa valkeassa maalissa, punavalkea kansikatos kirkkaana tuli »Zaire», ja komissaari Sandersin pieni sininen lippu liehui velttona laivan ainoassa mastontyngässä.
— Melotaan lähemmäksi rantaa, sanoi serkkujen päällikkö, — sillä tämä on Sandi, ja jos hän näkee, mitä me kuljetamme, niin hän suuttuu.
He siirtyivät syrjään antaen laivalle lavean tilan.
Mutta Joen Sanders, joka nojasi komentosillan laitaa vasten hellekypärä työnnettynä suojaamaan niskaa auringolta, oli nähnyt heidät. Hän oli myöskin havainnut, että miehet äkkiä lakkasivat melomasta, ja huomasi heidän taas alkavan voimakkaasti meloa ja ottavan uuden suunnan.
Hän nosti sormeaan merkiksi ruorimiehelle: peräsin käännähti ja äkkiä oli »Zaire» poikkiteloin kanootin tiellä.