Hän antoi miehelle kymmenen minuuttia aikaa selvitä pelostaan ja haetti sitten hänet.
— Herra, sanoi hän, — en tiedä mitään muuta Paholaismiehestä, kuin että hän on maailman suurin poppamies, ja öisin, kun kuu on ylhäällä ja muutamat tähdet tietyillä paikoillaan, hän tulee kuin aave, ja me kaikki pelkäämme. Sitten ne, jotka tarvitsevat häntä, menevät metsään, ja hän antaa meille tarpeemme mukaan.
— Miten hän säilytti lääkettä?
— Herra, se oli kristalliputkessa, jollaisessa valkeat miehet pitävät lääkkeitään. Tuon sen sinulle.
Hän meni majaansa ja palasi muutaman minuutin kuluttua mukanaan pieni lasiputki, juuri samanlainen kuin sekin, joka oli Sandersin hallussa. Komissaari otti sen ja haistoi. Siinä oli hieno mantelin haju, ja Sanders vihelsi, sillä hän tunsi sinihapon jälkihajun. Ja se ei ole niitä lääkkeitä, joita poppamiehet tuntevat, vielä vähemmin käyttävät.
* * * * *
»Voin vain arvella», Sanders kirjoitti päämajaan, »että jonkin väärinkäytöksen vuoksi sir George Carsley vainajan lääkearkku on joutunut jonkun alkuasukastohtorin haltuun. Muistanette, että laatikko oli professorin matkassa, kun hän hukkui. Se on ehkä ajautunut rantaan ja joku on sen löytänyt… Tällä välin teen uutterasti tiedusteluja saadakseni selville, kuka on tämä Paholaismies, joka näyttää äkkiä päässeen suureen maineeseen.»
Sandersille alkoivat, unettomat yöt, nopeitten marssien, joutuisien jokimatkojen, odottamattomien kyliinsaapumisten, metsäisten valvomisien ja outojen koskien laskun öitä. Mutta hän ei tavannut Paholaismiestä, vaikka hän kuuli monia mielenkiintoisia asioita. Voimakkain hänen taikakapineistaan oli laatikko, »näin pieni», sanoi joku, joka oli sen nähnyt, ja piirsi kuusituumaisen neliön. Tässä rasiassa asui pieni vahingonhaluinen jumala, joka nipisteli ja repi (kuitenkin jälkeä jättämättä), joka saattoi pistellä neuloja ihmisruumiiseen niin, ettei koskaan tullut verta.
— Minä luovun tästä, sanoi Sanders epätoivoisena ja palasi asemalleen pohtimaan asiaa selväksi.
Hän istui eräänä iltana päivällisellään, kun kaukaa joelta kuului rummun ääni. Se ei ollut tavallista lokaliääntä, vaan sarjoittaisia lyöntejä, ja astuen äänettömästi ovelle hän kuunteli.