— Salaisia isoäitejä, ärisi Sanders. — Montako miestä sinulla on?
— Kuusikymmentä, siihen luettuna rammat ja vaivaiset, sanoi hausaupseeri ja nieli palturillisen kiniiniä irvistäen.
Sanders naputti saapastaan norsunluukepillä ja ajatteli.
— Voin tarvita niitä, sanoi hän. — Lähden silmäämään, mikä isisiläisiä vaivaa.
* * * * *
Henkien joesta erkanevan joen varrelle Imgani, Yksinäinen, rakensi talon. Hän rakensi sen oikeaan tapaan, varastaen puun viiden mailin päässä olevasta kylästä. Tässä kylässä oli sattunut monta kuolemantapausta taudin vuoksi, ja Ylijoen tapa on se, että kun mies kuolee, hänen majansa kuolee myös.
Ei yksikään mies hae suojaa sellaisen kirotun katon varjosta, jonka alla Henki istuu mietiskellen; kuolleen miehen aseet särjetään ja sirotellaan hänen haudalleen, ja hänen vaimojensa padat asetetaan sinne myös.
Pian tuulien ja sateiden yhteisvaikutuksesta ruokokatto vaipuu ja painuu, ovenpielet mätänevät; norsunruoho, korkea ja vahva, nousee seinän ja katon raoista; tulee sitten hieman tavallista vahvempi tuuli ja vahvempi sade, ja metsä on lakaissut ruman paikan puhtaaksi.
Imgani, joka sanoi olevansa ngombilaisia eikä pelännyt paholaisia — ei ainakaan Isisin paholaisia — varasti ovenpieliä ja alkuasukasköyttä pelkäämättä. Hän varasti niitä öisin, kun kuu oli puiden takana, ja ivasi kuolleita henkiä sättien niitä pahoilla ja häväisevillä nimillä.
Kuitenkin hän teki työtänsä varovasti; sillä vaikka hän ei ottanutkaan lukuun henkiä, piti hän silti suuressa arvossa eläviä isisiläisiä, jotka olisivat saattaneet hänet alttiiksi kuolemalle, jos hänen hommansa olisi tullut ilmi, vaikka, kummallista kyllä, hän pelkäsi kuolemaa vähimmin.