Niin hän varasti kirottuja pönkkiä ja kirottuja kattopuita, olisipa varastanut katotkin, mutta ne olivat hyvin vanhoja ja täynnä hämähäkkejä.
Hän tuli ja otti kaikkia näitä esineitä kantaen ne viiden mailin matkan joen haaraan, ja siellä hän hiljalleen rakensi pienen talon. Päivät hän nukkui, yöllä hän metsästi eläimiä ja pyyti kaloja, mutta hän ei yrittänytkään pyydystää suuria lepakoita, jotka tulivat joen keskellä olevilta saarilta, vaikka ne ovat hyvin maukkaita ja herkkua alkuasukkaiden kesken.
Eräänä päivänä juuri ennen auringonlaskua hän meni metsästämään seebroja. Hänellä oli kaksi pitkää metsästyskeihästä, jollaiset parhaat tehdään Ngombissa, punottu kilpi, ja hänen selässään riippui nahkahihnassa kuivattuja kaloja, jotka hän oli pyytänyt joesta.
Imgani oli keskikasvuinen mies, muuten rakenteeltaan keskulainen, mutta hartioiltaan leveä. Hänen ihonsa kiilsi terveyttä, ja hänen astuntansa oli kevyt. Kun hän käveli, niin hänen selkälihaksensa liikkuivat ja kehräsivät kuin hyvinkasvatetun täysiverisen juoksijan lihakset.
Hän oli puolitiessä metsässä, kun hän tapasi tytön. Tämä kantoi maniokkikimppua päänsä päällä ja käveli miellyttävästi.
Kun tyttö näki Imganin, hän pysähtyi heti ja kuoleman ja sitäkin pahemman pelko tuli hänen silmiinsä, sillä hän tiesi Imganin olevan hylkiön, jolla ei ollut omaisia eikä sukulaisia. Sellaiset miehet ovat pahempia kuin ingalit, jotka nousevat ruohikosta ja iskevät myrkkyhampaansa ihmisen sääreen.
He seisoivat tarkastellen toinen toistaan, mies nojaten molemmin käsin keihäisiinsä, poski kärkiä vasten; tyttö vapisi.
— Nainen, mihin menet? sanoi Imgani.
— Herra, menen joen rannalla olevaan kylään, sillä tämä on tie sinne, hätäili tyttö.
— Mitä sinulla on siinä?