— He ovat hupsuja ihmisiä, jupisi hän, — sillä he polttavat omaansa, ja ehkä kuoleman henget suuttuvat heihin ja kasvattavat heihin paiseita.
Kun kaikki, mitä hänen omaisuudestaan oli jäljellä, oli vain tuhkaläjä, tummanpunainen hehku ja kiemurteleva savupatsas, niin Imgani käänsi kasvonsa metsää kohti.
Koko päivän hän käveli pysähtyen vain syömään eväänään olevaa kalaa, ja illalla hän tuli toiseen isisiläiskylään, jonka nimi oli Ofasi.
Hän kulki kylän kadun läpi leveäharteisena ja pystypäisenä heiluttaen keihäitään suurellisesti. Hän ei katsonut oikeaan eikä vasempaan; ja kyläläiset kokoontuivat majojensa oville ja sanoivat O koi, mikä merkitsee, että he olivat hämmästyneitä.
Niin hän vaelsi koko kylän läpi ja oli juuri pääsemässä metsäpolulle, kun sanantuoja juoksi hänen jälkeensä.
— Herra, sanoi sanantuoja, — tämän kylän päällikkö, joka on hallitukselle vastuussa kaikista ohikulkijoista, erittäinkin varkaista, jotka ovat päässeet pakoon Kahleittenkylästä, haluaa nähdä sinut, varmana siitä, että sinä et ole varas, vaan korkea henkilö, ja haluaa kunnioittaa sinua.
Niin hän sanoi, ja rauhallisena miehenä, joka oli päässyt asemaansa sen nojalla, että oli päällikön päävaimon sukulainen, hän piti tarkoin silmällä leveitä keihäitä ja pakotien selvänä.
— Mene takaisin herrasi luo, orja, sanoi Imgani, ja sano hänelle, että menen etsimään tarpeeksi yksinäisen paikan, jossa voin nukkua tämän yön ja ajatella korkeita asioita. Kun olen sen paikan löytänyt, niin palaan. Sano myös, että olen oman kansani ruhtinas ja että minun isälläni on niin paljon sotamiehiä, että jos jokainen heistä ottaisi kourallisen hiekkaa joen pohjalta, niin joki tulisi pohjattomaksi; sano myös, että nimeni on Imgani ja että rakastan itseäni enemmän kuin kukaan sen jälkeen kun kuu muuttui valkoiseksi, jottei olisi auringon näköinen.
Hän meni jättäen sanantuojan ajatuksiinsa.
Lupauksensa mukaan Imgani palasi.