Sitten hän pikemminkin tunsi kuin näki miehen tulevan metsästä, tiesi laivalla olevan jonkun, joka kohtasi hänet.
Kannella olevan majan ympäri ryömien tuli sitten kaksi miestä. Hän saattoi juuri erottaa heidän aiheuttamansa äänen, kun he liikkuivat eteenpäin aina hytin ovelle asti, josta ryömivät sisään. Hän kuuli hieman ääntä ja irvisti jälleen, sillä hän tiesi heidän keihäänkärkiensä tekevän hänen vuodevaatteistaan selvää jälkeä.
Sitten vallitsi hetken hiljaisuus, ja hän näki toisen tulevan ulos ja katsovan ympärilleen.
Mies kääntyi hiljaa puhumaan sisään jääneelle.
Sanders nousi äänettömästi.
Ovella seisova mies sanoi: »Kah!» voivottavalla äänellä ja kaatui maahan, sillä Sanders oli potkaissut häntä taitavasti mahaan, joka on alkuasukkaan arka kohta. Toinen mies juoksi ulos, mutta kompastui komissaarin ojennettuun jalkaan ja sai kaatuessaan raskaasta pistoolinperästä täyspainoisen iskun oikean korvansa tienoille.
— Joka! kutsui Sanders terävästi, ja perästä kuului jalkojen ääntä, sillä alkuasukkaat ovat herkkäunisia, — sido nämä miehet. Höyrytä, sillä me lähdemme pois täältä; tämä ei ole ensinkään hauska paikka.
Sanders oli, kuten olen koettanut kuvata, mies, joka tuntee hyvin alkuasukkaat; hän ajatteli alkuasukkaan tavoin, ja oli hetkiä, jolloin hänen toimintansa ei paljoakaan eronnut barbaarien teoista.
Selvittyään vaarasta hän kiinnitti laivan keskelle virtaa pienen saaren rantaan juuri auringon noustessa ja vei vankinsa maalle.
— Miehet, sanoi hän, — te tulitte tappamaan minua pimeinä hetkinä.