Jotakuta toista olisi enemmän liikuttanut jutun se osa, joka koski häntä itseään lähimmin, mutta komissaarin ajatuksia askarrutti eniten kuningas (»hyvin suuri mies, erittäin laaja keskeltä») ja hänen hävittävät sotajoukkonsa.
Tämän pohjalla oli totuus, hän ei sitä epäillyt. Jossakin oli kapina, josta hän ei ollut kuullut. Hyvin nopeasti hän muistutteli kaikki oman alueensa ja sitä ympäröivien maiden kuninkaat.
Ochorin päällikkyyden anastanut Monrovian Bosambo lähetti hänelle tavan takaa tietoja naapurikansoista. Sotaa ei ollut pohjoisessa eikä etelässä.
— Tahdon nähdä tämän vanhuksen, Begelin Mfabakan, sanoi hän.
Begeli on kylä sivujoen varrella. Joki on niin kapea, että se näyttää purolta, ja niin tyyni, että se tuntuu järveltä. Kummallakin rannalla on mahtava viidakko, jonka puita sitoo toisiinsa käärmemäisten köynnöskasvien paljous ja jonka alaosaa kattaa runsas alusmetsä. »Zaire» tuli varovasti tätä tyyntä kapeaa väylää myöten, kaksi konekivääriä merkitsevästi paljastettuina.
Pikkarainen laiva, tämä »Zaire». Sen perärattaan yläpuolella lipputangossa riippui kamalan suuri sininen Englannin lippu — paha merkki, sillä kun Sanders oli nostanut komissaarin lipun, niin silloin epämieluisat tapahtumat odottivat jotakuta.
Hän seisoi kannella takitta, antaen sormillaan merkkejä ruorimiehelle.
— Vhiuu! — Nuoli tärisi puisen kansihytin seinässä. Hän veti sen irti ja tarkasti kärjen huolellisesti; sitten hän heitti sen yli laidan.
— Pam!
Savupilvi rannan tiheiköstä — luoti mursi hänen tuolinsa selän.