— Tänä yönä, herra — niin ovat messinkihenget määränneet.
Sanders maiskautti suullaan.
— Sen tahdon nähdä, sanoi hän ja jatkoi matkaansa.
Joukko tuli kylän laitaan. Heidän edessään taivaan pronssikajastusta vasten piirtyi pienen kummun tumma muoto, ja sitä he hakivat.
Pronssi tuli punaiseksi ja kohosi, muuttui jälleen pronssiksi tulen hulmutessa kummun takana milloin kirkkaammin, milloin himmeämmin. Tultuaan kukkulan harjalle Sanders näki edessään koko näytelmän.
Metsän laidan ja kukkulan juuren välillä oli laajahko tasanko.
Vasemmalla oli joki, oikealla taas oli metsä ja suo.
Aivan tasangon keskellä paloi suuri tuli. Sen edessä, seipäillä, oli laatikko.
Mutta ihmiset!
Suuri piiri, istuen liikkumatta kyykyllään, vaiteliaana; miehiä, naisia, lapsia, pienokaisia, jotka riippuivat äideissään; suuri ihmiskehä, jonka napana oli tuli ja laatikko.
Keskellä oli aukea, josta pääsi käsiksi laatikkoon — aukea, jossa alastomia miehiä kulki kulkueessa. Nämä pitivät yllä tulta, ja Sanders näki heidän kuljettavan polttoainetta. Pysyen joukon takana hän raivasi tien aukealle. Sitten hän silmäsi miehiinsä.