— Valkoinen mies, sanoi hän vakavasti, — tämä on helvetin tie, jonka varrella asuu monenlaisia paholaisia. Yön kera tulee katumus ja aamunkoiton kera itseviha, joka on pahempi kuin kuolema.
Cuthbert, jonka suahelin kieli oli vajavaista ja joka ei osannut bomongoa lainkaan, irvisti happamesti, kun hänen rannikkolaistulkkinsa käänsi lauseen hänelle.
— Neekerilurjus sanoo, tämä on paha paikka, ei hyvä; hän sanoo, sinä hyvin pian kuolet.
— Käske hänen mennä pätsiin, sanoi Cuthbert raikkaasti, — ja kuulepa, kysy häneltä, missä kumia on. Sano hänelle, että tutkimme koko metsän, ja kysy, missä norsut ovat. Missä on niiden leikkipaikka?
Cuthbert oli lujaharteinen ja raskasrakenteinen, ja hänen leveän lakin peittämät kasvonsa hohtivat lämpimästi.
— Sano valkoiselle miehelle, sanoi päällikkö hiljaa, että kumia ei ole lähempänä kuin seitsemän päivän päässä, että me emme tiedä norsunluuta; norsuja oli täällä kalakala, mutta ei enää.
— Hän valehtelee, päätteli Cuthbert. — Pane nämä penteleet liikkeelle, tulkki. Hi, alapa', avanti, trek!
»Nämä penteleet», pitkä jono, ottivat taakkansa vastaanpanematta. He olivat hyviä kantajia, ja vain kaksi oli kuollut matkallelähdön jälkeen.
Cuthbert seisoi ja katsoi lähtöä käytellen nahjuksiin säälimättä keppiä. Sitten hän kääntyi lähteäkseen.
— Kysy häneltä, minkä vuoksi hän nimittää tätä tietä sillä lailla?