— Herra! sanoi Bosambo yksinkertaisesti, — minulla ei ollut mitään muuta myytävää.
Mutta ei ollut jälkeäkään Cuthbertin olinpaikasta, ei lähetysasemalla eikä kantajilla, jotka pidätettiin epäilyksenalaisina. Yksi mies olisi voinut valaista tilannetta, mutta Torrington oli kotona mekaniikan opettajan apulaisena (enemmän paikallaan siellä) ja käytti joutoaikansa luentoihin »bantuheimojen vaeltelusta».
Niinpä Sandersin neljännen tiedustelun tulos oli yhtä laiha kuin kolmannenkin ja toisen ja ensimmäisen, ja hän lähti omia jälkiään päämajaan jotensakin myrtyneenä.
Hän noudatti ennen kulkemaansa polkua ja tuli Kuoleman leirille myöhään iltapäivällä. Tuli paloi vielä, mutta hänen asettamansa ruoka oli kadonnut. Hän huusi majaan bomongoksi, mutta kukaan ei vastannut. Hän odotti hetken ja antoi sitten käskyn panna paikalle lisää ruokaa.
— Kurja pentele! sanoi Sanders ja käski marssia eteenpäin. Hän oli itse ottanut puolikymmentä askelta, kun hän pysähtyi. Hänen jaloissaan kimalsi jotakin päivänsäteissä. Hän kumartui ja otti sen ylös. Se oli ammuttu patruuna. Hän tutki sitä huolellisesti ja haistoi sitä: se oli ammuttu äskettäin. Sitten hän löysi toisen. Ne oli tehty Lee-Metfordissa ja niissä oli merkki »07», joka merkitsi sitä, että ne eivät olleet vielä vuodenkaan vanhoja.
Hän seisoi vielä pienet messinkihylsyt käsissään, kun Abibu tuli hänen luokseen.
— Herra, sanoi hän, — kuka sitoo marakatteja puihin nuorilla?
— Onko se arvoitus? kysyi Sanders ärtyisästi, sillä hän pohti ammuskysymystä.
Vastaukseksi Abibu vei hänet mukanaan.
Viidenkymmenen metrin päässä oli puu, jonka juurella oli köysiin sidottuina kaksi pientä rimpuilevaa ja kauhistunutta mustaa marakattia.