Hänen jalosukuisuudellaan George Tacklella oli onni olla isänsä poika; ja täytyykin sanoa, että hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Isässään, joka oli sanomalehden omistaja (ties miten monen kuolleen ja hävinneen Lontoon lehden kokoomus), Georgella oli omalaatuinen »voima», jossa ei ollut paljonkaan toivomisen varaa, ja kun parlamentissa käsiteltiin Lukatissa tapahtuneita hirmutöitä, George avasi kirjansa, huomasi, että brittiläisellä alueella oli sen niminen paikka, ja vaati heti, että hänet oli lähetettävä tutkimaan näitä hirmutöitä, jotka olivat englantilaisen sivistyksen häpeäpilkku.
Hänen isänsä, jolla oli aivan väärät käsitykset poikansa kyvyistä, suostui ja ehdotti, että George menisi toimitukseen ja »ottaisi selvän asianhaaroista». Georgea hymyilytti, että häntä neuvottiin asiassa, josta hän oli täysin selvillä, ja lupasi; mutta sanomalehden toimitus ei nähnyt häntä, ja toimitussihteeri, joka oli varustautunut runsaalla saksitus-, lentolehtis-, kartta- ja terveysneuvovarastolla, närkästyi kuultuaan, että lupaava nuorukainen oli matkustanut ottamatta asiasta sen tarkempaa selvää kuin minkä tavallinen kuolevainen sai lukemalla ohimennen jokapäiväisiä sanomalehtiä.
H.J. George Tackle on varoittava esimerkki kaikille sanomalehtimiehille siitä, miten voi käydä, kun sanomalehden omistaja antaa isäntunteiden vaikuttaa enemmän kuin terveen järjen arvostelun.
Kaikki, mitä George Tackle tiesi asiasta, oli se, että Lukatissa oli sattunut neljä hirveää barbarismin ilmausta alkuasukkaita kohtaan ja että paikallinen komissaari oli syyllinen tapahtumiin. George Tackle ajatteli, että tässä oli kaikki, mitä oli tarpeen tietää. Mutta siinä hän teki suuren erehdyksen.
Lukatissa tapahtui, kuten komissaari Sanders vallan hyvin tiesi, kaikenlaisia asioita hänen laskuunsa. Kerran hän kävi seudulla jättäen sen mitä syvimmän rauhan valtaan, ja Carterille, hänen apulaiselleen, joka jäi paikalle, asukkaat rakensivat kauniin majan ja istuttivat sen ympärille kauniin puutarhan, kaiken omasta aloitteestaan.
Eräänä päivänä, kun Carter juuri oli kirjoittanut lämpimän raportin väkensä kehityksestä ja siitä, miten sydämenasiakseen he olivat ottaneet uuden hallituksensa hyvinvoinnin, kylän päällikkö Olari tuli hänen luokseen.
Carter oli kävelyllä kylän hyvinlakaistulla kadulla kädet taskuissa ja aurinkokypärä työnnettynä niskaan, sillä aurinko laski hänen taakseen.
— Isä, sanoi päällikkö Olari, — olen tuonut nämä miehet katsomaan sinua.
Hän viittasi kädellään kuuteen vieraaseen sotilaaseen, joilla oli keihäät ja kilvet ja jotka tarkastelivat häntä osoittaen mielenkiinnon merkkejä.
Carter nyökkäsi.