— He haluavat, sanoi Olari, — nähdä sen ihmeellisen pienen mustan jumalan, joka on minun isäni taskussa, jotta he voivat kertoa kansalleen sen ihmeellisestä voimasta.
— Sano miehillesi, sanoi Carter hyväntuulisena, että jumala ei ole minun mukanani. Jos he tulevat minun majaani, niin näytän heille sen ihmeet.
Minkä jälkeen Olari kohotti keihäänsä ja lävisti Carterin, ja kuusi sotilasta hyökkäsi myös esiin. Carter taisteli urheasti, mutta hän oli aseeton.
Kun Sanders kuuli alaisensa kuolemasta, ei hän raivostunut eikä alkanut kiroilla. Hän istui leveällä kuistillaan päämajassa, kun pölyinen sanantuoja saapui. Hän nousi huulet yhteenpuristettuina ja kulmat rypyssä sormien kirjettä — se oli Tollemachelta, Bokarin poliisipäälliköltä — ja alkoi kävellä verannalla.
— Poikaparka, poikaparka! sanoi hän vain.
Hän ei lähettänyt viestiä Olarille; hän ei valmistellut kostoretkeä; hän jatkoi asiakirjain kirjoittamista, hausain katsastusta, päivällisensä syömistä, niinkuin Carter ei olisi koskaan elänyt eikä kuollut. Kaiken tämän kertoivat Olarin vakoojat, ja päällikkö oli kiitollinen.
Kun Lukati oli kahdensadan mailin päässä päämajasta, villin ja vuorisen taipaleen takana, ei ollut helppoa varustaa retkikuntaa, ja Britannian hallitus, niin rikas kuin se onkin, ei voi kuluttaa sataatuhatta puntaa alivirkamiehensä kuoleman kostamiseen. Sanders tiesi tämän vallan hyvin, joten hän käytti aikansa ottamalla selville Carterin murhaajain nimet. Kun hänellä oli ne tiedossaan, hän meni seitsemänkymmenen mailin päähän viidakkoon poppamies Kelebin luo, jonka nimi oli tunnettu koko rannikolla Dakarista aina itäisen Togo-maan rajoille asti.
— Tässä ovat niiden miesten nimet, jotka ovat tehneet minulle häpeän, sanoi hän, — mutta eritoten Olari, Lukatin kansan päällikkö.
— Tahdon lukea loitsut Olarille, sanoi poppamies, — hyvin pahat loitsut, ja näille miehille. Maksu on kuusi puntaa.
Sanders antoi rahan ja »pudotti» kaksi viinapulloa ja palasen oikeaa kangasta. Sitten hän palasi päämajaan.