Eräänä yönä kävi kuiske Lukatin kylän läpi, ja miehet kertoivat uutista väristen kauhusta ja silmäillen taaksensa.
— Olari, päällikkö, on kirottu!
Olari kuuli uutiset naisiltaan ja tuli majastaan ulos kuunvaloon kauheasti hourien.
Seuraavana päivänä hän sairastui ja viidentenä päivänä hän oli vähällä kuolla tuskiin, samoin kuin ne kuusi miestä, jotka olivat avullisina Carterin tappamisessa. Että he eivät kuolleet, ei ollut poppamiehen vika, joka selitti matkan hänen ja hänen uhriensa välillä olevan liian pitkän.
Sanders puolestaan oli tyytyväinen sanoen, että tuskatkin olivat halpoja ja että hänelle tuottaisi tyydytystä vielä kirjoittaa »finis» Olarille omalla kädellään.
Viikko tämän jälkeen Abibu, Sandersin paras palvelija, sairastui.
Kuumeesta ei ollut merkkiäkään, mies alkoi vain muuten kuihtua.
Tiedusteltuaan Sanders sai selville, että Abibu oli suututtanut poppamies Kelebin ja että tohtori oli lähettänyt hänelle kuolemansanoman.
Sanders vei viisikymmentä hausaa viidakkoon ja haastatteli poppamiestä.
— Minulla on syytä luulla, sanoi hän, — että sinä et ole taitava miesten tappamisessa.
— Herra, sanoi Kelebi puolustellen, — minun taikani eivät mene vuorien yli, muuten Olari ja hänen ystävänsä olisivat kuolleet.