Sanders palasi oman väkensä luo hiljoilleen. Hän viipyi yli viikon Isisissä selvittelemässä erästä poppajuttua; Belembissä (Isisin maassa) hän pysähtyi kolmeksi päiväksi selvittämään erästä puujumalan tekemää murhaa. Hän jakoi oikeutta ja Abibu, poliisikersantti, valikoi ja käytteli kankeimpia ruokojaan tuomitun pieksämiseen, kun Ikelin päällikkö tuli paeten jokea myötävirtaa kolmella kanootilla, ja Sanders, joka paikaltaan näki loputtoman joen, arvasi, että oli sattunut selkkaus, ja tiesi, millainen selkkaus se oli.
Oikeutta, vaati päällikkö, kasvot vihasta ja pelosta väristen, — oikeutta Suurta vastaan, tyttöjen varasta, kaupunkien hävittäjää — tulkoon kuolema hänelle, Iwa!
Vielä samana päivänä, jona Sanders oli lähtenyt, oli suuren kuninkaan sanantuoja tullut mukanaan sata sotilasta, vaatimaan tanssivaa tyttöä. Suunnitelmansa mukaan päällikkö oli alkanut tinkiä ehtoja. Tarjotut lahjat olivat aivan liian pienet. Tyttö oli sadantuhannen putken — ei, tuhannen suolasäkin arvoinen.
— Olit hullu, sanoi Sanders kylmästi. — Ei mikään nainen ole tuhannen suolasäkin arvoinen.
— No, voi niin olla, myönsi vihastunut isä, — mutta olisihan ollut hullua sanoa ensin liian pieni hinta.
Tinkimistä oli jatkunut koko yön ja seuraavan päivän, ja lopuksi suuren kuninkaan lähetystö oli käynyt kärsimättömäksi.
— Lähettäkää hakemaan naista, sanoi lähetti, ja kutsuttuna saapui Daihili, kylläkin kainona, mutta luoden tunteettomaan lähettiin rohkaisevia silmäyksiä ja pannen liikkeelle koko hurmausvoimansa.
— Nainen, sanoi lähetti, — Suuri kuningas haluaa sinua, tahdotko tulla?
— Herra, sanoi tyttö, — en halua mitään mieluummin.
Minkä jälkeen neuvottelussa läsnä olleet aseistetut sotilaat saarsivat tytön.