Tihutyöstä ei Sanders kuullut pitkiin aikoihin mitään. Syy oli yksinkertainen: ei ollut ketään, joka olisi tuonut tiedon, sillä Ikeli on syrjäinen. Eräänä päivänä kuitenkin, kun isisiläinen metsästysjoukko oli norsuja hakemassa, se tuli paikalle, jossa oli palaneen haju ja paljon luurankoja — ja siten Sanders sai tietää…
— Emme voi, kirjoitti monsieur Léon Marchassa, siirtomaaministeri, — ottaa vastuullemme Jitingin kuninkaan tekoja, ja hallitukseni suhtautuu mitä suurimmalla myötätunnolla jokaiseen yritykseen, jonka Hänen Majesteettinsa hallitus tekee maan rauhoittamiseksi.
Mutta Britannian hallitus ei tehnyt mitään, sillä sota on kallista lystiä, ja Sanders päivitteli ja kiroili isäntiään sydämensä pohjasta.
Hän meni henkensä uhalla Jitingin rajalle mukanaan kaksikymmentä poliisimiestä ja lähetti sananviejän — jitingiläisen sananviejän — kuninkaan luo. Häikäilemättömyydellä, joka ei ollut hänen pienimpiä avujaan, hän vaati kuningasta neuvotteluun.
Tämä seikkailu näytti alun pitäen menestyksettömältä, sillä juuri kun »Zaire» höyrysi rajan yli, Sanders odottamatta tuli erään rosvojoukkueen jäljille. Joukkueen merkeistä ei voitu erehtyä.
— Mieleni tekee palata takaisin ja rangaista tuota kirottua Bosamboa, Ochorin päällikköä, sanoi hän kersantti Abibulle, — sillä vannottuaan lukuisten jumalien ja paholaisten kautta pitävänsä rauhan, kas — hän käy ryöstämässä vieraissa valtakunnissa.
— Hän ei pääse mihinkään, sanoi Abibu. — Sitä paitsi hän on lähellä, sillä hänen tulensa ovat vielä lämpimät.
Niin Sanders jatkoi matkaansa ja lähetti viestinsä kuninkaalle.
Hän piti höyryä pikku laivassaan — hän oli valinnut ainoan paikan, jossa joki koski Jitingin rajaa — ja odotti valmiina tekemään häpeällisen, vaikka laillisen leikkauksen.
Hänen ällistyksekseen hänen vakoojansa toivat sanan, että kuningas oli tulossa. Hän arveli tämän olevan tanssivan tytön ansiota, sillä tällä, niinkuin naisilla ainakin, oli hyvä muisti, ja hänellä oli jonkin verran selvittämättömiä asioita komissaari Sandersin kanssa.