Kuninkaaseen tähdätty laukaus meni hänen ohitseen ja mursi takana olevalta sotilaalta jalan.
Juttu oli alusta pitäen ollut toivoton. Sanders totesi sen jotenkin filosofisesti, kun hän makasi pitkänään paljaalla maalla, sidottuna kuin varis ja tuntien olonsa epämukavaksi. Kohta ensimmäisen laukauksen pamahdettua Abibu oli saamiensa ohjeitten mukaan kääntänyt laivan keulan myötävirtaan; tämä oli ainoa vähäinen lohdutus, joka hänellä oli tässä tilanteessa.
Koko pitkän päivän hän makasi aseistetun sotajoukon keskellä paahtavan auringon alla odottaen kuolemaa, joka tulisi yhdessä tai toisessa julmassa muodossa.
Hän ei tuntenut pettymystä, sillä tämä oli seikkailun ajateltavin loppu. Iltapuolella he antoivat hänelle vettä, joka oli mitä tervetulleinta. Vartijain leikinlaskusta hän sai selville, että ilta oli valittu hänen kuolemansa ajaksi, mutta tapaa hän ei voinut arvata.
Makuulta hän saattoi päätään kääntämällä nähdä kuninkaan teltan, ja koko iltapäivän miehet olivat touhussa kooten laakakiviä teltan eteen. Ne olivat kaikki samanmuotoisia, ja niitä näyttiin hakattavan ja muodosteltavan johonkin tarkoitukseen. Hän kysyi vartijalta.
— Ne ovat tanssikivet, valkea mies, sanoi sotilas, ne ovat kaupungin läheiseltä vuorelta.
Pimeän tullen sytytettiin suuri tuli; sitä katsellessaan hän kuuli
»Zairen» paosta ja oli mielissään.
Hän torkkui, kun hänet nostettiin seisomaan, hänen siteensä irrotettiin ja hänet vietiin kuninkaan eteen. Sitten hän näki, miten häntä aiottiin kiduttaa.
Laakakivet otettiin tulesta puuseipäillä ja asetettiin kömpelön lavan muotoon teltan eteen.
— Valkea mies, sanoi kuningas, kun raa'at kädet kiskoivat kengät komissaarin jalasta, — nainen Daihili haluaa nähdä sinun tanssivan.