Semmoinen oli Annan kummitäti, hän, jota neiti Fager nimitti "tahraiseksi lampaaksi ainoassa totisessa lammaslaumassa, maailman lapseksi". Tämä tuomio oli kyllä ennättänyt hänen itsensäkin kuuluville, mutta panettelu oli jo aikoja sitte käynyt hänelle haavoittamattomaksi, samoinkuin koko hänen elämänsä todisti tuon Mestarinsa käskyn uskollista täyttämistä: "Älkäät tuomitko!"
* * * * *
Oli sunnuntai ja kirkonkellojen ääni aaltoili kehoittavana ja juhlallisena ohuen lumenvidin peittämien kattojen päällitse.
Rouva Montell vaatehtihe upeaan syyshattuunsa — hän kävi aina erittäin siististi ja maukkaasti puettuna — ja hänen hienohipiäiset, nuorekkaat kasvonsa näyttäytyivät erikoisen suotuisassa valossa mustien pitsien ja sulkatöyhtöjen keskitse. Anna tuli huoneestaan virsikirja kädessä.
— Mihin äiti aikoo?
— Ylös isoäidin luo lukemaan jumalan sanaa, entä sinä lapseni?
— Minä arvelin mennä kirkkoon.
Liina rouvan mehevä alihuuli kurtistihe huomaamatta:
— Siellähän saarnaa rovasti ennen puoltapäivää, sanoi hän, vasta iltakirkkoon tulee meidän pastori. Tiedätkö sinä sitä?
— Tiedän, äiti.