Kun oli viikko pääsiäislupaa, niin kukapa meidän nuorista ei silloin olisi mielellään lähtenyt kotiin Kerttulaan. — Vanhemmat kyllä tiesivät, että lapset hartaasti halasivat kotiin, ja siksi olikin luvattu, että he pääsiäiseksi pääsisivät. Myöskin Helkan piti tulla mukaan, sillä "hän on juuri kuin meikäläisiä", arveltiin Kerttulassa, ja Roosa täti luuli, että maailma tekisi hänelle hyvää pitkällisen yskän perästä.
Iloisina ja toivoa täynnä he istuivat junaan, ja ajatukset riensivät kilpaa höyryhevon kanssa päämaalia kohti. Mutta kun he ennättivät koti-asemalle, ei isä ollutkaan kuten tavallisesti heitä vastassa, vaan ainoastaan tallirenki, joka näytti vakaalta ja alakuloiselta.
— Mitä oli tapahtunut kotona? — Lilli makasi sairaana, ja tohtori oli sanonut, että hän oli kovin huono. — Voi, nyt meni heidän aurinkonsa pilviin, ja äänettöminä ja surullisina he istuivat rekeen. Äiti oli kyllä kirjoittanut, että Lilli kauan oli ollut yskässä ja että hän oli heikko, mutta ei heistä kukaan käsittänyt sen olleen vaarallista.
Tuo rakas pieni auringonsäde, pitikö hänen nyt mennä pois heidän luotaan? Sitä he eivät ensinkään tahtoneet uskoa.
Isä tuli heitä vastaan verannassa.
— Oi isä, mikä meidän Lilliä vaivaa?
— Hän sairastui kolme päivää sitte keuhkotulehdukseen, kuume on kova, ja hän on usein tainnoton — vastasi asessori surullisena.
Meeri kietoi nyyhkyttäen kätensä hänen kaulansa ympäri.
— Tottahan vielä on toivoa?
Isä pudisti vakavasti päätään; näkyi selvästi, ettei hän tahtonut heihin synnyttää turhaa toivoa. Kaikki kulkivat hiljaa varpaillaan; ei kukaan puhunut ääneen, ja koko talo oli niin hiljainen, ikäänkuin ei siellä asukkaita olisi ollutkaan. Makuuhuoneessa pienellä vuoteellaan kamppaili pienoinen olento viimeistä kamppaustansa, eikä mikään ihmisvoima enää voinut tehdä mitään hänen puolestaan, kodin lemmikin, jonka lyhyttä lapsuudenpäivää jokainen oli koettanut sulostuttaa.