— Kuinka hirveästi mahdoittekaan pelätä — sanoi Gerda.
— Niin, kyllähän minä hetken olin vähän hämilläni — myönsi Meeri — mutta Helka, hän muisti hädän hetkenä rukoilla. Sen minä olin unhottanut ja ajattelin vain miten pääsisimme pois savusta.
— Sinun huutosi se kuitenkin Freedrikiä opasti.
— "Rukoile Jumalaa avuksi ja tee sitte kaikki mitä voit". Se oli vanhan iso-isän neuvo, ja hyvä neuvo se tosiaan oli — sanoi asessori vakaasti.
— No mutta katsokaapas tänne! — Gerda oli ottanut Helkan päästä hänen pahoin pilaantuneen hattunsa, ja samalla putosi serkun vahva ruskea palmikko hänen käteensä; joku palava säkene oli sytyttänyt palmikon ja polttanut sen.
— Etkö ollenkaan tuntenut siitä mitään, Helka?
— Kyllä kerran kirventeli niskassa, ja minä painoin käsivarteni lujasti kipeää paikkaa vasten — vastasi tyttö, katsoen hämmästyneenä hävitettyä päänkoristettaan.
— Olipa hyvä, että tukehutit valkean, muuten olisi koko tukka saattanut mennä saman tien — tuumasi Bruuno.
Lapset uikuttivat oikeita valitusvirsiä, ja osanottoa kuului kaikkialta.
— Voi mitä nyt sanonevat setä ja täti — virkkoi vihdoin pieni Ester.
Mutta silloin Helka rupesi nauramaan.
— Kyllä palmikko pian jälleen kasvaa — vastasi hän iloisesti.