— Oikein, tyttöseni, hyvä on, että vahinkosi kärsit noin tyynellä mielellä. Meillä on kuitenkin suuri syy kiittää Jumalaa, joka varjeli teitä suuremmasta vaarasta metsässä. Kulovalkeakin hävitti vähemmän kuin ensi aluksi saattoi uskoa. Ei ainoatakaan ihmishenkeä ole hukkaan mennyt, ja vaaran uhkaamat torpat ovat kaikki pelastuneet. Tietysti vieläkin täytyy valkeata vartioida, ettei se saa laveammalle levitä.
— Me kyllä myöskin menemme huomenna vartiopiiriin — sanoivat molemmat pojat yht'aikaa.
— Muista kipeää kättäsi, Freedrik — varoitti Helka.
— Se kyllä pian jälleen tulee terveeksi; äiti on hoitanut sitä niin hyvin. Pahempi on sinun komean palmikkosi laita — ja Freedrik otti sen käteensä melkein hellän varovaisesti. — Minä tallennan tämän muistona tästä vaiherikkaasta päivästä. Mutta tule nyt Bruuno alas järvelle, ja sinä Kontio myöskin; sinullahan on oikea nokiparta.
— Niin, kyllä se oli vaivalloinen kyyti — myönsi maisteri — ja huono puolustaja minä olin tytöille. Olinhan melkein kuin tyrmistynyt, jotta tuskin tiesin mitä tehdä.
— Niin, sen vain tiedän, ettei hyvää tahtoa puuttunut — sanoi rouva
Bergendahl ystävällisesti.
— Vaikea päivä tämä on ollut, mutta Jumalan kiitos, että kaikki kuitenkin lopullisesti on käynyt hyvin. Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvää. Hätä opettaa meitä turvaamaan Häneen, joka yksin taitaa hädässä auttaa, mutta jonka me niin helposti unhotamme hyvänä ja valoisana päivänä.
— Niin on, äiti rakas! — Freedrik kumartui suutelemaan äitinsä kättä.
— Nyt minä menen uimaan — huudahti Bruuno.
— Äiti hyvä, anna Marin laittaa valmiiksi päivällinen siksi kuin tulemme takaisin, sillä nyt minun on niin nälkä, että syön kuin kymmenen sutta!