Seuraavana päivänä aurinko paistoi kirkkaana, kun Rusko ja Oiva kaappivat maata portaiden edessä. Kastehelmet kimaltelivat kukkasissa ja puissa, ja elämä heräsi vähitellen unen helmoista päivän työhön. Äiti kaasi kahvia kuppeihin ruokasalissa, ja isä oli jo matkapuvussaan; täytyi kiirehtiä, jotta jouduttaisiin aikanaan junalle. Siellä tuli Bruuno puoli unisena aika kopinalla alas ylikerran portaita, ja herra Kontio ilmaantui myöskin, takki visusti napitettuna ylös asti, tavallisuuden mukaan. Ei kukaan tahtonut olla sanomatta jäähyväisiä Gerdalle.

— Hyvästi, hyvästi, onnellista matkaa! — huusivat verannassa kaikki yhdessä; ja Gerda viipotti nenäliinaansa siellä kun hän istui isänsä vieressä vaunuissa, mutta vastata hän ei saattanut. Nyt hoputettiin hevosia, vaunujen pyörät vierivät ratisten santaisen pihan yli, ja hetken perästä matkustajat näkyivät alhaalla lehtokujassa katoavana tummana pilkkuna vain.

— Nyt Gerda käy niin pieneksi, niin pieneksi — huusi Ester, jonka oli onnistunut herätä ja päästä esiin sängystänsä juuri siksi kuin Gerda lähti.

— Niin, etäisyys vähentää, se on luonnon laki — sanoi herra Kontio.

— — — — — — — — — — — — — — — —

Tuskin oli viikko kulunut Gerdan lähdöstä, kun jo taas laitettiin toisten lasten matkasäkit ja laukut kuntoon, ja silloin oli heidän vuoronsa sanoa hyvästi kaikille mielipaikoille sekä lehmille, hevosille ja kanoille. Niitähän ei saataisi nähdä ennenkuin jouluna, ja siihen oli vielä niin hirveän pitkä aika.

Helka ajatteli onnellista kesäänsä ja kävi alakuloiseksi. Hänen oli myöskin ikävä lähteä, vaikka hän niin mielellään tahtoikin jälleen nähdä isää ja äitiä.

Sitte tuli viimeinen päivä. Heidän piti matkustaa höyrylaivalla kello yksitoista, ja sen vuoksi vanha Mari valmisti vahvan aamiaisen, sillä välin kuin asessorin rouva laittoi voileipiä eväskoppaan.

Bruunolla ja Meerillä oli täysi työ saada matkalaukkunsa kiinni, sillä niin täyteen oli niihin ahdattu päärynöitä, omenoita ja muita herkkuja — ainahan matkoilla tulee hyvä nälkä. Freedrik pisti reppuunsa muutamia kirjoja luettavakseen, ja Helka sitoi vihoksi joukon kukkia, jotka Piilin muija omakätisesti oli hänelle antanut. Tämä oli ystävyyden osotus, jota Helka täydellisesti ymmärsi pitää arvossa. Jokaisella oli kiire viimeiseen asti, ja heitä täytyi vielä hoputtaa, jotta eivät myöhästyisi. Oi tuota rakasta kotia, kovinpa vaikea oli siitä erota!

Vihdoinkin lähti koko seurue alas laiturille, missä pikku Janne jo istui odottamassa, ja hänen äitinsä kyynelsilmin oli katselevinaan höyry-alusta, jotta poika ei huomaisi, kuinka vaikea hänen oli erota lapsestaan. Olihan hänellä suuri ilo siitä, että Janne pääsi kaupunkiin ja sai ruveta koulua käymään ja oppimaan, eikä hän milloinkaan kyllin saattanut kiittää nuorta herrasväkeä siitä huolenpidosta, mikä heillä oli ollut hänestä, mutta ero tuntui vaikealta sentään. Hän oli kuitenkin levollinen poikansa puolesta, kun hän katsoi Freedrik herraa, joka oli ottanut Jannen erityiseen hoitoonsa ja suojaansa; hän kyllä oli pitävä lapsesta huolen myöskin matkalla, sen hän varmaan tiesi.