Paljo sanottavaa oli vielä viimeisessä hetkessä, mutta kuitenkin jäi suurin osa sanomatta, sillä tuolla tuli jo laiva, ja täytyi kiirehtiä siihen, jotta ei se jättäisi.
— Monet tuhannet kiitokset, rakas eno ja täti — kuiskasi Helka kyynelsilmin.
— Isä, pidä huolta Virkusta, jotta se aikalailla kasvaisi ja lihoisi jouluksi!
— Äiti kulta, lähetä meille vähän omenia syksympänä!
— Kyllä, kyllä, sen kyllä lupaan. Pitäkää huolta Jannesta ja käärikää vaippa hyvin hänen ympärilleen, jos merellä puhaltaa. — Jumala teitä suojelkoon, rakkaat lapset!
— Hyvästi, hyvästi nyt kaikki tyyni! — kuului vuorotellen laiturilta ja höyrylaivan kannelta, missä Helka ja Meeri seisoivat käsitysten. Freedrik nojasi laivan laiteeseen ja Bruuno viipotti lakkiaan voimiensa takaa. Rantaporras vedettiin laivaan, alus rupesi hiljakseen liikkumaan, ja matka laiturin ja laivan välillä kävi yhä pitemmäksi. Vielä kerran heilutettiin lakkeja ja nenäliinoja viimeisiksi jäähyväisiksi vanhemmille ja siskoille sekä herra Kontiolle, joka seisoi siinä niin surullisena, ettei saanut sanaakaan suustaan. Propelli jyskytti, rannat liukuivat pian ohitse, ja monet kaipaavat katseet tähdättiin kohti rakasta Kerttulaa.
Kaupungissa.
Nyt oli todellakin syksy; puut pääkaupungin puistoissa olivat lehdettömiä, ja sade virtaili alas harmaalta, pilviseltä taivaalta. Mennyt kesä auringonpaisteineen, kukkineen ja linnunlauluineen oli kuten unennäkö kaukana etäisyydessä tuon raskaan pilviseinän takana, joka nyt aina riippui torien ja katujen yli.
Sisällä kotona oli sitä hauskempaa ja kodikkaampaa, kun sisä-akkunat olivat jo paikoillaan ja matot lattialla lämmittämässä. Helkan isä, kasööri Lange, asui perheineen mukavassa huoneustossa pohjoissatamassa. Siinä oli Freedrikillä ja Bruunolla huone etehisen vieressä, ja Meeri asui yhdessä Helkan kanssa. Edellisenä vuotena orpanat olivat asuneet vieraan luona, sillä Langen herrasväellä ei silloin ollut tarpeeksi huoneita, mutta kun Helkan äiti halusi saada rakkaan veljensä lapset kotiinsa, olivat he nyt vuokranneet suuremman huoneuston.
Helkalle oli tämä suuri ilo, sillä hän oli usein kaivannut yhdenikäistä seuraa, ja Kerttulan nuorista tuntui, ikäänkuin he olisivat tulleet kodista kotiin.