— Tietysti!
— Me myöskin tahdomme tulla mukaan! — huusivat pikku tytöt ja kaksoiset.
— Te ette voi olla ääneti — sanoi Meeri.
— Vene ei kannata niin monta — mutisi Bruuno.
— Saatammehan ottaa ison ruuhen — esitti Freedrik, joka ei tahtonut saattaa mielipahaa pikkusiskoille.
— Me pääsemme mukaan, me pääsemme mukaan! — huusivat lapset riemuiten ja keräytyivät vanhimman veljen ympärille, hän kun aina oli kiltti heitä kohtaan.
Nuorison iloinen pakina kuului verannassa niin äänekkäästi, että seinät kajahtivat. Vanhemmat katselivat hymyillen toisiaan. — Jumalan kiitos, kyllä talossa eloa ja iloa oli!
Parin tunnin kuluttua nähtiin vilkkaan joukon rientävän venerantaan, joka oli kauniin lahdelman pohjukassa, missä myöskin laivalaituri sijaitsi; ja leikillisesti jutellen asetettiin siimat ja kopat veneeseen, jonne nuoret vihdoin itsekin kiipesivät.
— Jollei teillä ole kala-onnea, niin poiketkaa vanhan Joosepin luo paluumatkallanne — sanoi äiti — hänellä varmaankin on joku hauki kalasäiliössään.
— Kyllä, kyllä, äiti — kuului vastaus, mutta kaikki he toivoivat runsasta kalansaalista.