— Puhukaamme nyt kummitusjuttuja — sanoi Meeri. — Täällä itse kummituskammarissa se käy kaikkein parhaiten.
Freedrikin mielestä tämä pieni kaunis huone ei ensinkään näyttänyt pelottavalta, mutta toiset huusivat ääneensä: — Voi niin, kummituskertomuksia, ne vasta hauskoja! — Elma vetäytyi luottavasti lähemmäksi rohkeata Meeriä, ja Helkan silmiin kyyneleet nousivat siitä pelosta, mitä hirveätä hän saisikaan kuulla.
— Ala sinä, Vihtori!
— Noh, miksi ei. — Nuori ylioppilas seisoi käsivarret ristissä nojaten kevyesti uunia vasten.
— Eikö hän mahtanut tietää, että hän siinä asennossa näytti somalta, — ajatteli Helka. Hänellä nähtävästi ei ollut mitään sitä vastaan, että hän juuri oli valittu kertojaksi; päin vastoin näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut kertomus valmiina.
— Oli eräs Elokuun ilta sinä kesänä, jolloin oleskelin Hämeessä Stormbomin herrasväen luona. He asuivat lähellä kirkkoa suuressa kylässä, jossa moni muu kaupunkilainen oli vuokrannut itsellensä kesä-asunnon. Seutu oli ihana, siellä oli mitä kauneimpia näkö-aloja, järviä ja saaria lukemattomiin asti; erittäinkin oli siellä eräs koivikko, jota yksimielisesti ihailtiin. Se oli meidän tavallisena kävelypaikkanamme, mutta kaikesta kauneudestaan huolimatta oli sillä hyvin proosallinen nimi: "Lehmihaka", vaikka minä tosin en milloinkaan nähnyt siellä lehmiä. Eräänä iltana olin siellä toverini kanssa hyvin omituisesta syystä. Oli nimittäin varmuudella kerrottu, että kummitus kulki haassa. Naiset olivat ihan poissa suunniltaan pelosta, ja myöskin herrat menivät halukkaammin toisaalle, kun lähtivät iltakävelylle. Joskus oli joku muija huomannut aaveen liehuvan puissa, toisinaan taas oli joku ukko kuullut ivanaurua ja nähnyt valkoisen haamun hitaasti katoavan koivumetsään. Hauska kävelypaikka tuli pahaan huutoon, kukaan ei uskaltanut mennä sinne edes keskipäivällä, ja hauskoista kahvikesteistä, joita siellä olimme pitäneet, tuli ihan loppu; se oli oikein harmillinen seikka. Silloin päätimme, toverini Maksu Stenberg ja minä, lähteä hakaan eräänä iltana, ottaaksemme toden perästä selkoa, miten oikeastaan tuon sietämättömän kummituksen laita oli, joka uhkasi hävittää meidän kesähuvituksemme. Tuumasta toimeen! Ilmoittamatta kenellekään mitään, päätimme me, kun muutamat muijat hämärässä taas olivat nähneet näkyjä, mennä hakaan hiljaa kuin hiiret.
— Hyi kuinka kammottavaa! — Helka ja Elma pitivät lujasti kiinni toistensa käsistä, ja heitä oikein pöyristytti. Meerin silmät säteilivät, ja hänen mielestään Vihtori oli oikea sankari.
— Noh, miten sitte kävi? — kysyi hän uteliaana.
— Ilta oli jotenkin pimeä, sillä kuu peittyi pilviin; me hiivimme muutamien katajapensaiden taakse ja tirkistelimme tutkivin silmin koivumetsään päin, joka huhun mukaan oli kummituksen pesäpaikka. Juuri kun siinä makasimme, kuiskasi toverini korvaani: näetkö mitään?
Minä käännyin, ja siinä, tuskin parikymmentä askelta meistä, seisoi valkoinen olento, ikäänkuin se olisi maasta noussut. Kuu, joka samassa tuli esiin pilvistä, valaisi selvästi tuon eriskummallisen olennon. Hitaasti se hiipi eteenpäin ja hapuili ilmaa ulospäin levitetyillä käsillään. Me emme juuri olleet pelonarkoja, mutta minun täytyy tunnustaa, että sydämmeni sykki kovin, kun kummitus läheni ikäänkuin viitaten meille tuossa epäselvässä kuuvalossa.