— Ja sitte se lähestyi ja tarttui sinuun jääkylmällä kourallaan — lausui Freedrik hymyillen.
— Ei, päinvastoin, juuri kuin olimme toisiamme ihan lähellä, katosi se äkki-arvaamatta suuren kiven taakse, ja silloin me rupesimme aavistamaan, että tässä oli vallaton leikki. Maksu riensi perässä aika kyytiä, ja minä samaten minkä ennätin, ja muutaman silmänräpäyksen perästä olimme tarttuneet pahantekiän kaulukseen kiinni. Se oli vallaton ylioppilasnulikka, joka oli huvitellut itseään tuolla tuhmalla aaveilemisella pelotellaksensa kahta nuorta tyttöä, jotka olivat häntä suututtaneet. Hän ei ollut saanut mitään vihiä meidän päätöksestämme ottaa sinä iltana selkoa asiasta, vaan toivoi vieläkin voivansa pelottaa muutamia jänismäisiä raukkoja, mutta joutuikin samalla itse pihtiin. Me annoimme hänelle kyytiä hänen tuhmuudestaan, ja seuraavana päivänä hän joutui kaikkein naisten naurun ja pilkan esineeksi. Kyllä hän rukoili, ettemme puhuisi asiasta, mutta jotakin rangaistusta hänen täytyi saada tyhmästä leikistään, ja kiireimmiten hän jo ensi laivalla lähti tiehensä suotuisammille aloille.
Meeri henkäsi syvään. — Tämä oli sukkela lorun loppu — nauroi hän.
— Alku kuului niin kammottavalta — sanoi Helka, tuntien vielä vähäisen pöyristyksen selässään — mutta hauska oli, että kaikki kävi hyvin lopulta.
— Huih — sanoi Elma — minä vain en milloinkaan olisi uskaltanut mennä tuohon hakaan kuuvalossa. — Mutta nyt Iineksen täytyy kertoa meille todellinen kummitushistoria; tuo, tiedäthän, tuosta tanssivasta luurangosta autiossa linnassa!
— Ei, älä millään muotoa — pyysi Helka — se kuuluu liian hirveältä!
— Oikein hiukset pystyyn nousevat — lisäsi Freedrik.
— Mistä te niin innokkaasti keskustelette? — kysyi Lotta täti, joka juuri astui huoneeseen.
— Me kerromme kummituksista, ja se on niin kovin hauskaa; siitä saa oikein miellyttäviä pöyristyksiä selkäänsä.
— Todellako? Helka on mielestäni ihan kalpea.