— Hän on aina niin arka — sanoi Bruuno ylimielisesti.
— Täti kulta, tule nyt tänne meidän luoksemme istumaan ja juttelemaan jotakin erinomaista! Sinä olet varmaankin maailmassa nähnyt monta kummallista tapahtumaa.
— Luuletko niin? — sanoi neiti Furumark. — Aaveitten kanssa minulla tosiaan ei ole ollut mitään tekemistä, lapsi kullat, mutta yhtä ja toista, joka ei ole aivan tavallista, on kaiketi jokainen ihminen elämässään nähnyt. Iso-äiti tuolla ylhäällä seinällä oli sitävastoin kovin taika-uskoinen, se kuului ajan henkeen; hän uskoi enteisiin ja näki näkyjä. Eräänä yönä, kun hän heräsi, luuli hän näkevänsä rinnallaan sukulaisen, joka asui Ranskanmaalla eikä ollut milloinkaan Suomessa käynyt. Iso-äiti nousi istumaan vuoteellensa ja kysyi: "Mitä minulta tahdot?" — Mutta olento viittasi vain kädellään ja katosi. Monta viikkoa myöhemmin hän sai kuulla, että tämä sukulainen oli kuollut samana yönä ja samalla kellonlyönnillä, jolloin hän oli nähnyt hänet vuoteensa ääressä. "Hän tuli hyvästi jättämään" — oli iso-äidin tapana sanoa, kun hän meille kertoi tämän tapauksen.
— Niin kummallista! Mutta eikö se ollut juuri tädin iso-äiti, joka aina edeltäkäsin tiesi tunnin, milloin hänen miehensä saapui kotiin oltuaan poissa matkoilla?
— Oli kyllä. Neljänneksen tuntia edeltäkäsin hän kuuli hevosenkavioitten kapsetta sillalta, joka on kujanteessa, ja silloin hän antoi sytyttää kynttilät joka huoneeseen, ovet avattiin, ja palveliain täytyi seisoa portailla valmiina ottamaan vastaan herraansa.
— Ja tuliko hän todellakin viidentoista minuutin perästä?
— Iso-äiti ei milloinkaan erehtynyt.
— Kummallista!
— Niin, siltä näyttää, mutta nykyajan ajatusten lukiat voisivat varmaankin selittää tuollaisia kokemuksia aivan luonnollisella tavalla. Iso-äidin ajatukset olivat niin yksin-omaan kiinnitetyt siihen, milloin hänen miehensä kotiin saapuisi, että hän siitä sai tuon varman tiedon. — Mutta jättäkäämme nyt kaikki nuot salaperäisyydet, ja tulkaa katsomaan, minkä yllätyksen teille olen valmistanut iso-isän saliin.
Kaikki kiirehtivät pois, valmiina seuraamaan Lotta tätiä, joka salaperäisesti viittoi heitä eteenpäin pitkää käytävää myöten, jonka äärimmäisessä päässä ovet äkkiä avattiin. Siellä sisällä keskellä valomerta, joka levisi kynttilöistä, kruunuista ja seinälampuista, joita huoneen suuret, vanhan-aikuiset kuvastimet monistivat, seisoi jättiläismäinen joulukuusi.