Hänellä ei ollut niinkuin »lapsella» aikaa pukeutua ja kuleksia puolille päivin pitseillä ja silkkinauhoilla koristetussa aamunutussa, vaan eipä hän näyttänytkään sitte niin hienohipeäiseltä ja hoidetulta kuin Esteri, jolla oli verrattoman kaunis iho, helmikirkkaat hampaat ja ruusunpunaiset sormenpäät.
Hilja huokasi ja käänsi päänsä pois.
— Oh, oletko hereilläsi, Hilja — sanoi Esteri — minä paha tyttö kun olin asettanut lampun niin, että valottaa sinua suoraan silmiin, anna anteeksi!
— Ei haittaa ollenkaan, hyvä ystävä, oliko sinulla hauska?
— Ihmeen hauska, saanko istua vähän aikaa sänkysi laidalle ja kertoa ennenkuin menen tädin luo?
Hilja ei voinut sitä estellä, kukaan ei voinut kieltää, mitä tuo purppurahuuli pyysi, ja kun hän hyvää yötä toivottaen kääri kätensä Hiljan kaulaan, puristi Hilja häntä rintaansa vasten. Jumalan kiitos, Hiljan sydämessä ei ollut mitään katkeruutta parempiosaisia kohtaan.
Pian sen jälkeen kun Esteri lukukauden lopussa oli lähtenyt pääkaupungista kotia, katosi myöskin maisteri Grönblad, ja viikkoa myöhemmin sai kapteenin rouva lipun, jossa heidän yhteen kiedottujen nimiensä alla oli merkitsevä sana »kihloissa».
Eukko ihan hämmästyi: — No, mutta, Hilja — huudahti hän — mitä tämä merkitsee, sinunhan piti saada hänet?
— Ei, täti hyvä, meidän kihlauksemme oli vain unelma — sanoi Hilja matalalla äänellä — nyt se on todellisuus — ja kun rouva Lind kirjoitti onnentoivotuskirjeen »veljelleni kruununvoudille», niin kirjoitti Hilja Esterille nämä rivit:
»Ole onnellinen, pieni ystävä, ja hyvin hyvä hänelle».