— Eikös ole omituinen lause — sanoi »lapsi», joka morsianten tavallisella välinpitämättömyydellä entisiä ystäviään kohtaan näytti kirjeen sulhaselleen — hyvä sinulle, Knuut. Olenko minä sitte ilkeä noita, koska hänen pitää kehottaa minua rupeamaan kiltiksi? — Knuut näytti vähän hämmästyneeltä eikä hän nähtävästi tahtonut osata vastata mitään.
— Näet, rakkaani, Hilja on erinomaisen hyvä nainen — alkoi hän.
— Niin, niin, minä sen tiedän, että hän on hyvyyden jumalatar — vastasi Esteri nenäkkäästi — vaan eikö hän sinustakin ole väliin turhan tarkka vanhan kotiopettajattaren tapaan? Äiti sanoo, että vanhat tytöt muuttuvat aina enemmän tahi vähemmän omituisiksi, ja sitte — eikö sinustakin, Knuut, hänellä ole niin samakka iho?
Esteri kohotti hienohipeäiset kasvonsa niin viekottelevasti Knuutin nähtäväksi, että Knuutin täytyi myöntää ja vakuuttaa todeksi sanansa vähintään puolella kymmenellä suukkosella maailman hienoimmalle »sametti ruusuhipeälle».
Vaan pääkaupungissa kulki Hilja uuvuttavia katuja. Hän teki työtä yhtä ahkerasti kuin ennenkin, vaan ei kuitenkaan itseään varten. Kun itse on saanut kokea kovuutta, niin aukeavat silmät näkemään muidenkin surua ja hätää. Hän piti arvokkuudella päänsä pystyssä eikä kukaan, joka hänet tapasi, voinut huomata, että myrsky aivan äskettäin oli tuhonnut hänen maallisen onnensa. Ja tämä ulkonainen tyyneys ei ollut ainoastaan näennäistä, hän todellakin tunsi itsensä voimakkaaksi ja olevansa varustettu elämän taisteluun, saattamaan sen hyvään loppuun.
Hänen itsekkäisyydestä vapaa rakkautensa antoi hänelle voimia, tämä rakkaus, joka kärsii kaikki ja kestää kaikki, sillä se on jumalallista alkuperää.
[Vanha Maija.]
Yleensä minä varsin vähän tiedän vanhasta Maijasta. Kun minä hänet näin, oli hän ryppyinen eukko, jonka ääni vapisi; ja hänen entisyydestään tiedän ainoastaan, että hän henkisessä suhteessa oli nuoruudesta pitäen ollut heikko — sitä suurempi kirous sille, joka sellaisen raukan saattoi turmioon ja jätti sitte hänet yksin elämäntaisteluun nimettömän lapsen kanssa. Vanhan Maijan elämä oli nähtävästi läpeensä nöyryytystä, viheliäisyyttä ja taistelua leivän eteen, ja tehtävänään oli ollut huonoimmat työt taloissa — sillä parempaan hän ei pystynyt. Niin kuluivat vuodet.
Poika kasvoi, sai leipänsä vieraissa ihmisissä kahdeksan vuoden vanhasta ja oli nyt miehenä koonnut varoja rakentaakseen oman tuvan, suojan itselleen ja lukuisalle perheelleen. Siellä oli myöskin isoäidille sopiva soppi ja särvintä myöskin, milloin sitä talonväelle oli — leivän sai hän köyhäinhoidolta.