Ja niin alkoivat vanhan Maijan huolet taas uudelleen, vaan toisessa muodossa — huoli lapsenlapsista ja niiden hoidosta, kun miniä kulki töillä taloissa.
Lapsia oli paljo ja kätkyen piti keinua alinomaa; vanhat käsivarret mielivät väliin uupumaan nuorinta poikaa kannellessa ja korvat väsyä lasten kirkumisista ahtaassa tuvassa, vaan isoäidillä ei ollut mihin muualle mennä. Päivät päästään peuhtoivat lapset hänen ympärillään ja öisin sai hän kaksi tahi kolme toverikseen kapeaan seinäsänkyynsä. Puute oli makuusijoista ja niukalta oli ruokaakin — maitoa ei riittänyt useinkaan kuin pienimmän velliksi — ja isoäiti tuli aina viimeiseksi jaetuille aterioille, hän oli miniän mielestä liika laukku reessä.
Vanhan Maijan ilonhetket olivat siis tässä maailmassa aniharvat, vaan jolla vähän on muistettavaa, niin hän uskollisesti haravoipi joka murun, kokoaa jonkun valoisamman pisteen ympärille kaiken rakkauden, kaikki ajatuksensa — niin vanha Maijakin.
Hänellä oli suuri muisto nuoruutensa ajoilta, alentumisensa tila, jota hän säilytti kuin arvokkainta aarrettaan, ja ken vähän osoitti ystävyyttä lapselliselle eukolle, hän sai vähällä kuulla kertomuksen vanhan Maijan ylpeydestä.
Se oli siihen aikaan nimittäin kun Iisakki raukka tuli maailmaan, ja Maija itki päivät kaiket ja ihmiset katselivat häneen syrjäkareisesti hänen häpeänsä vuoksi. Hän tiesi ennen olleensa vähäpätönen ja halpanen, vaan nyt häntä halveksittiin, mitään oikeutta ei hänelle tahdottu myöntää, kun hän oli käyttäytynyt niin huonosti. Poika piti kuitenkin viedä ristille ja äidin piti mennä rovastin luo kirkoteltavaksi, sillä kuuluihan hän kaikessa tapauksessa seurakuntaan. Hän luuli, ettei hän koskaan jaksaisi kävellä pitkää matkaa kirkolle, sillä jalkansa horjuivat, niin pelkäsi hän sitä tuomiota, jonka rovasti oli antava hänelle suurelle syntiselle, joka oli tehnyt niin pahoin Jumalaa ja ihmisiä vastaan. Pääsi hän kuin pääsikin perille, ja hyvissä ajoin ennen jumalanpalveluksen alkua. Rovasti oli sakastissa ja lukkari käski hänen tulla sinne. Vavisten kuin rikoksentekijä astui Maija sakastiin eikä uskaltanut nostaa katsettaan suureen ja arvoisaan sielunpaimeneeseen, joka ikkunan luona seisoi vakavana papillisessa komeudessaan.
Lukkari esitti Maijan asian ja vetäytyi sitte syrjään, vaan rovasti astui esiin ja alkoi heti yksinkertaisen toimituksen. Maija kuuli sanat, vaan ei käsittänyt tarkoitusta, hyvä Jumala, mikä kurja olento hän oli!
— Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle ijankaikkisen rauhan — lausui rovasti täyteläisellä äänellään. Maija uskalsi vähän kohottaa päätään, ja rovasti rupesi hänelle nyt puhumaan vakavasti ja lempeästi; mitä rovasti oli sanonut, siitä hän ei enään muistanut muuta kuin: Nouse ylös eläkä enää syntiä tee — ja rovasti ojensi hänelle kätensä. Niin, rovasti itse, joka oli niin ylevä ja arvokas, hän ei pitänyt itseään liian hyvänä antaakseen kättä syntiin langenneelle raukalle, kaikki muut hyleksivät häntä, vaan ei rovasti, jonka suusta hän oli odottanut ankarimman tuomionsa — se oli niin suuremmoista, niin käsittämätöntä, että Maijan sydän täyttyi.
Sellaista sunnuntaita hän ei ollut ennen elänyt, ja vaikka hän ei ymmärtänytkään kaunista saarnaa, niin oli hänelle kuitenkin virkistykseksi tietää, että tuo tuolla saarnatuolissa oli rovasti, ja rovasti oli hänestä sillä kertaa Herran enkeli, joka oli lähetetty suoraan taivaasta lohduttamaan ja ojentamaan häntä. Ja hän oli oikeassa, sillä mikäs muu oikea sielunpaimen itse asiassa on kuin juuri Jumalan sanansaattaja, ja kun hän on kutsumuksensa oikein käsittänyt, niin voi hän apostolin kanssa sanoa: Me olemme kaikki lähettiläitä Kristuksen sijassa.
Tuosta sunnuntaista oli kulunut jo enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, kurjuuden kovia vuosia, jotka olivat saattaneet ryppyisiksi Maijan ennen pyöreät posket ja harmaiksi hänen hiuksensa; paljon oli haihtunut vanhuksen mielestä, vaan rovastin ihmisystävällinen käytös oli muistossa, lakastumatonna kuin ikuisuuden kukka.
Tylsistynyt katse sai eloa, ja ääni kirkastui, kun hän siitä kertoi, tuo käden antaminen ei ollut koskaan kadottanut merkitystään elähyttävänä tekona, se oli ja pysyi hänen köyhän elämänsä ainoana suurena muistona.