Professori oli kolmannen päivän illalla sanonut taudin tekevän käänteen. Isä ja äiti olivat äänettöminä istuneet vuoteen ääressä ja katselleet pientä, rakasta muotoa, joka vähitellen aivan kuin jäykistyi samalla kuin sinisenkuultava kalpeus levisi sille. Hengitys korisi ja näytti olevan vaivaloista ja melkein särkynyt katse ei ollut pitkiin aikoihin kiintynyt kenenkään. Äiti nousi yhtäkkiä ja meni allapäin huoneesta; tohtori katseli hetken hänen jälkeensä ja seurasi sitten häntä. Hän sai kauan etsiä vaimoaan ja löysi lopuksi hänet punasessa huoneessa, jossa ennen näytti niin hauskalle, vaan nyt tuntui kylmälle ja synkälle. Rouva makasi lattialla ja koko ruumiinsa vapisi.
— Rakas Alice, jaetaan suru, onhan se meille yhteinen — ei vastausta — itke minulle, niin on helpompi. — Tohtori istui sohvaan ja koetti nostaa vaimonsa päätä ja kun hän siinä katsoi hänen silmiinsä, niin ne olivat kuivat.
— Robert, puhutaan helvetin tuskista, minä tunnen niitä — sanoi rouva vapisevin huulin — sinä olet rakastanut lasta, sinä olet ymmärtänyt voittaa hänen rakkautensa, kun vielä oli siihen tilaisuus — minä sen laiminlöin — nyt on myöhäistä. Jumala ottaa hänet pois ja se on oikeutettu rangaistus äidille, joka ei ollut lapsen arvoinen — hän kätki taas kasvonsa; hiljaisessa huoneessa kuului äkkiä kiireelliset askeleet; tultiin kutsumaan sairashuoneeseen ja vanhemmat riensivät sinne käsikädessä nähdäkseen lapsensa viimeisen särkyneen katseen, vaan vuoteen ääressä istui uskollinen Kaarinatäti ja hymyili lempeästi.
— Pieni Margymme nukkuu nyt tyyneesti — sanoi hän — hengensalpaus on poissa ja taudin käänne on kestetty.
— Alice, Alice, rakkaamme parantuu! — huudahti tohtori riemuissaan — Jumala, jonka olemme unhottaneet onnemme päivinä on kuitenkin antanut armonsa paistaa meille surumme hetkenä ja pelastanut lapsemme — hänen vaimonsa ei vastannut, vaan polvistui vuoteen ääreen painaen otsansa lapsen kuihtunutta kättä vasten, ja ilokyyneleet virtasivat hänen kalpeita poskiaan pitkin.
— Minä olen niin kiitollinen Robert siitä, että Margy saa elää — kuiskasi hän vihdoin — sano minulle vain, mitä tulee minun tehdä voittaakseni lapsen sydämen?
— Sinun tulee rakastaa häntä — sanoi tohtori hiljaa.
— Ah Robert, minä olen jo kauan häntä rakastanut!
Aamulla heräsi Margy eikä hänellä ollut tuskia, ja katse oli kirkas. Äiti polvistui taas sängyn viereen, isä seisoi jalkapäässä ja Kaarinatäti istui vanhalla paikallaan päänpohjukassa. Lapsen katse liikkui hitaasti ja vakavasti toisesta toiseen, lopuksi pysähtyi äitiin ja aivan kuin äidin kalpeilla kasvoilla rukoileva ilme olisi koskettanut jotakin näkymätöntä, tähän asti äänetöntä kieltä lapsen sydämessä, ojensi hän kätensä äitiä kohden ja sanoi hiljaa: — Äiti, ota Margy syliisi!
Eikä äitiä tarvinnut kahta kertaa pyytää, äänettömällä hellyydellä painoi hän tyttärensä sydämelleen ja suuteli kiihkoisesti lapsen kasvoja.