— En, minä pelkään koulumestaria tarttuneen minuun, niin että esiinnyn sellaisena muulloinkin kuin tunneilla, sanoi hän hymyillen.
— Sitä en tarkoittanut — Elli katsoi yhä tarkkaavaisesti häneen — sellaiseen ihmiseen kuin minä, joka aina on elänyt piireissä, missä ei koskaan suosita mitään vakavia ajatuksia, tuskimpa mitään muitakaan haluja kuin syödä, juoda tai huvitella, täytyy vaikuttaa herättävästi jo tuon jyrkän vastakohdan, mikä ilmenee sellaisen ihmisen kanssa seurustellessa, joka on omistanut koko elämänsä suuren maalin saavuttamiseksi. Jos jotain hyvää tarttuu minun keveään mieleeni, niin ihan varmaan on minun kiittäminen teitä siitä!
Rautio kääntyi äkkiä ympäri ja katsoi häneen; oliko todellakin mahdollista, että hän oli voinut vaikuttaa häneen? Ilon tunne virtasi äkkiä hänen mieleensä ja sydämensä tykytti rajusti.
— Elämän kuluessa tapaavat toisensa ihmiset, joilla ei ennen ole ollut aavistustakaan toistensa olemassa olosta ja etsimättä toisiaan, huomaamatta koskettavat kahden kohtalonpyörän hammasrattaat toisiaan, sitä ei tunne eikä ymmärrä, mutta vaikutukset kuitenkin kerran tulevat ilmi, lausui Rautio.
— Vaivaa ja vastusta on kosketus minuun tuottanut teille etenkin nyt äsken, sanoi Kili iloisesti; minä luulen, ettei minun varovainen serkkuni, Viktor, olisi pannut alttiiksi itseään ikävyyksille, vaikka siitä olisi etuakin ollut minulle.
Rautio kumarsi; tuon tuntemattoman nimen mainitseminen vaikutti aina kummallisen jäähdyttävästi häneen; hän myöskin samalla muisti tekemättä jääneet työt ja sanoi äkkiä jäähyväiset. Mutta kun hän sitten istui kirjoituspöytänsä ääressä, niin hän ei voinut työskennellä eikä ajatellakaan, sillä viereisestä koulusalista helisi lakkaamatta iloinen tyttöääni raikkaana ja lumoavana hänen puolelleen: In questa luna tutta stellata — kun Elli oli oikein iloinen ja keveällä mielellä, niin lauloi hän aina tuota laulua.
Ja vaikka hän olisi tahtonut tukkia korvansa, niin olisi hän kuitenkin kuullut nuot riemuitsevat sävelet hänen kauniilta punaisilta huuliltaan, ja vieläpä silmäin kiinni ollessa näki hän aina uudelleen tuon pienen solakan olennon pystyine päineen ja vilkkaine ruskeine silmineen, joiden syvyydessä ihan varmaan oli kätkettynä elämän onni — ketä varten?
VIII.
Kunnanhuoneen suuri sali oli täpötäynnä, aurinko paahtoi sisään seitsemästä suuresta ikkunasta ja ukot pyyhkivät tavan takaa hikeä otsaltaan punasella pumpulinenäliinalla. Kokouksen puheenjohtaja, nuori, jotensakin lihava talollinen, esitteli reippaasti käsiteltävät kysymykset; muutoin ei ollut ketään muita herrasmiehiä saapuvilla kuin pastori Ståhle ja koulunopettaja, mutta perällä ikkunan luona istui neiti Vinter ja puheenjohtajan vilkas, nuori rouva, joka vilkkaalle innolla seurasi kaikkia miehensä toimia.
Keskusteltiin ehdotuksesta, mikä koski pappilan navetankaton korjausta, tutkittiin valiokunnan lausuntoa ja lykättiin kysymys ajanmukaisemmasta köyhäinhoidosta »ensikokoukseen». Keskustelu vei aikaa, talonpojat tekivät miettien vastaväitteitään, etenkin rahakysymyksissä, ja Isola, lautakunnan puheenjohtaja, istui kipeine jalkoineen leveänä ja pöyhkeänä pöydän päässä, valmiina puolustamaan oikeuttansa jokaista vastaan, joka tahtoi tehdä vastarintaa hänelle. Tuli yhä kuumempi, neiti Vinter katsoi virkaveljeensä; tänään nimittäin oli ratkaistava hänen uuden koulunsa oleminen taikka olemattomuus. Hän istui tyyneen näköisenä, mutta tarkkaavainen tutkija voi kuitenkin nähdä, että hän mielenkiinnolla odotti, mitä oli tuleva. Vihdoin otettiin esille koulukysymys. Puheenjohtaja alusti sen muutamilla hyvin valituilla sanoilla koulun hyödystä, ja välttämättömyydestä y.m. osoittaen oman kantansa asiassa.